Monet kristilliset yhteisöt pitävät itseään ainoana oikeana alkukirkon manttelinperijänä, mikä jo ajatuksena riittää perusteeksi kristinuskon hajanaisuudelle ja näkemyseroille. Varmasti yhtä ainutta täydellistä ja kaikkein alkuperäisintä uskontulkintaa ei ole olemassakaan. Usein puheissa kuitenkin kaipaillaan takaisin alkuseurakuntaan. On naivia ajatella, että kirkkohistoria tai maailman muuttunut tila olisi mahdollista tai edes syytä ”unohtaa”, vaan kuten alusta asti, kristinuskon tulisi olla relevanttia ja ennemmin aikaansa edellä kuin vanhoihin haikailevaa utopiaa.
Näkisin erilaisuuden kirkkokuntien välillä ennemminkin rikkautena ja Jumalan armon osoituksena, kuin syyksi taistella oikean uskon puolesta. Koska seurakunta on Kristuksen ruumis, eivätkö erilaiset kirkkokunnat ominaispiirteineen voisi olla ikään kuin eri ruumiinosia? Paavalin sanoin: “eihän ruumiskaan ole yksi jäsen, vaan niitä on siinä monta.”
Kuitenkin olen sitä mieltä, että eräässä mielessä seurakunnan tulisi palata alkukirkkoon. Ei todellakaan pyrkimällä määrittelemään ekumeenisen ”one size fits all” –opin, joka ei loukkaa ketään olemalla hajuton, väritön ja mauton, vaan palaamalla Jeesuksen antaman alkuperäisen perustehtävän toteuttamiseen. Hän sanoi lähettävänsä opetuslapsensa samoin kuin hänetkin oli lähetetty, tekemään kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Sitoutuessamme Jumalan valtakunnan evankeliumin levittämiseen omien valtakuntiemme rakentelun sijaan, emme ehdi viilata pilkkua epäolennaisemmista opinkappaleista. Totta kai on tärkeää, että jokainen kristillinen yhteisö sitoutuu apostoliseen uskontunnustukseen, kuten alkuseurakuntakin, mutta kaikki kehällisemmät oppikysymykset on hyvä jättää Jumalan armon ja moninaisuuden ilmentymiksi.
Näen seurakunnan suurimpana hajanaisuuden ja ongelmien aiheuttajana opetuslapseuden ja paimenuuden puutteen. Meidän tulisi palata alkuseurakuntaan siinä mielessä, että jokainen sitoutuisi tilivelvollisuuteen opetuslapsena ja toisaalta läpinäkyvyyteen paimenena. Jeesus antoi ”lähetyskäskyn” jokaiselle seuraajalleen, ei vain viranhaltijoille, ja kaikkien kristittyjen tulisikin pyrkiä tekemään opetuslapsia ja olemaan heille hyvä paimen samalla itse sitoutuen jonkun toisen paimenuuteen. Seurakunnan tehtävä on tehdä kaikki pyhät valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. En tarkoita, että seurakunnan tulisi olla verkostomarkkinointikoneisto, mutta olemme menettäneet kirkkohistorian saatossa paljon siitä alkuperäisestä toimintatavasta, joka Jeesuksella ja opetuslapsilla oli.
Seurakunnan tulisi kokoontua alkukirkon tavoin pienissä yksiköissä, esim. kodeissa kokemaan yhteisöllisyyttä arjessa, ja toisaalta kokoontua välillä yhteen jumalanpalvelukseen juhlimaan Jumalan suuruutta ja palvelemaan hyvää tekemällä ympärillä olevaa maailmaa.
Onko musiikin hengellisyys vain sen sanoissa? Voiko Jumala puhutella ihmisiä myös sekulaarin musiikin kautta? “Kulkeeko henki” kenen tahansa laulamana, esim. tutun virren välityksellä? Miksi ei kannattaisi kuunnella maallista musiikkia?
