Luen parhaillaan hieman raskasta, mutta erittäin antoisaa Tapio Puolimatkan kirjaa Kasvatus, arvot ja tunteet ja törmäsin hienoon ajatukseen arvokokemusten merkityksestä. Mielestäni tässä määritellään osuvasti myös pastorin tai esim. lähetystyöntekijän työn mielekkyys.
Jos ihmisen toiminta ohjautuu korkeimpien arvojen inspiroimana, hän kokee toimintansa mielekkääksi, vaikka toiminta ei olisikaan ulkonaisesti menestyksekästä vaan vaikeuksien ja turhautumisen sävyttämää. Ihminen kokee mielekkääksi toiminnan, joka ohjautuu sellaisten asioiden pohjalta, joilla on itseisarvo. Tällöin itse tekemisen tai olemisen laatu on riittävä antamaan mielekkyyden toiminnalle, riippumatta olosuhteista, joissa sitä toteutetaan, tai niistä ihmisistä, joiden parissa toiminta tapahtuu. Arvokokemus mahdollistaa pysyvästi myönteisiä tunteita sellaisissakin olosuhteissa, jotka eivät muuten näyttäisi palkitsevilta. Toiminnan päämäärä on perusteltavissa sellaisen kautta, mikä on olennaista inhimillisen olemassaolon kannalta, vaikka itse toiminnassa tämä tärkeäksi koettu saavutettaisiin vain osittain tai puutteellisesti tai vaikka muut asianosaiset ymmärtäisivät sitä vain osittain tai eivät ollenkaan. Tärkeäksi koettu päämäärä vapauttaa siten välittömien olosuhteiden hallinnasta, koska se tarjoaa näkökulman, joka synnyttää myönteisiä tunteita, joiden perusta ei ole välittömässä ympäristössä.
