Nykyaikaa on kutsuttu isättömäksi ja paljon puhutaan siitä, että aikuisilla on vanhemmuus hukassa. Myös johtajuus on kysyttyä monin paikoin.
Tämä on havaittavissa myös seurakuntien keskellä. Missä ovat hengelliset isät ja äidit? Kuka on sinun hengellinen isäsi? Tai kenelle sinä olet hengellinen äiti? Valitettavan usein olemme keskittyneet lähinnä toimintaan, rakenteeseen ja touhuamiseen hengellisen vanhemmuuden kustannuksella.
Kuitenkin Raamatun esimerkki on toisenlainen. Kaikkivaltiaalla Jumalalla oli varaa lähettää oma poikansa elämään arkista elämää kahdentoista karvaisen miehen kanssa, jotta he saisivat kokea ruohonjuuritasolla todellista hengellistä johtajuutta, jota sen ajan uskonnolliset johtajat eivät kyenneet tarjoamaan. Loistava esikuva on myös Paavalin suhde omiin opetuslapsiinsa Timoteukseen ja Titukseen. Hän kutsui heitä kirjeissään rakkaiksi, oikeiksi pojikseen.
Aikamme hengellisen johtajuuden keskittyminen leadershipin sijaan managementiin on saanut aikaan paljon isättömyyden traumoja myös seurakunnissa. Väitän, että tästä johtuu myös nykyään niin trendikäs yhteiskristillisyyden harha. Olen törmännyt moniin uskoviin ja yhteisöihin, jotka eivät halua sitoutua kuulumaan mihinkään seurakuntaan tai olemaan sitä, vaan haaveilevat johtajuudettomasta kristillisyydestä. Tämä kuulostaa mielestäni pelottavan paljon menneiden vuosikymmenien vapaalta kasvatukselta, jossa vanhemmat yrittävät olla lastensa kavereita.
Erilaiset liikkeet, joita “kukaan ei johda”, rakentuvat yleensä karismaattisen henkilön persoonan ympärille ja varaan. Usein hän on juuri se, joka suurimpaan ääneen julistaa, miten meillä ei ole inhimillistä johtajaa vaan että meitä johtaa itse Jeesus Kristus tai Pyhä Henki. Todellisuudessa hän on itse ryhmänsä johtaja. Eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa. Mutta jos tällaiset henkilöt kuvittelevat ettei heidän itsensä tule myös olla jonkun johdettavina, vaan ovat mielestään tilivelvollisia vain itse Jumalalle, on seurauksena yleensä kaikki lahkon ominaispiirteet täyttävä yhteisö.
Minkälaisia kokemuksia sinulla on hyvästä tai huonosta hengellisestä vanhemmuudesta? Mieluummin kuulisin niistä hyvistä kokemuksista… :)
Nykyaika on tuskin sen isättömämpää kuin ennenkään. Ei meillä miehillä ole juuri koskaan ollut munaa kantaa vastuuta tekemisistämme. (Ja tässä kohtaa joku alkaa saarnaamaan minulle maailmansotien merkityksestä… voi kuule on sitä ennenkin sodittu vuosikaudet verissä päin – ja mieti, sillonkin oli miehet asialla) Isätön sukupolvi -myytti lienee tasan yhtä todellinen kuin “nuoriso oli ennen kunnollisempaa”.
Tuosta yhteiskristillisyyden harhasta olen samaa mieltä… Jotenkin on tragikoomisironista että kristittyjen keskinäistä yhteyttä havittelevat järjestävät käytännössä vain uuden uskonsuunnan – yhteiskristilliset. Jotenkin yhteiskristillisyys on pitkälle vietynä aina tuntunut pahemman kerran kuolleena syntyneeltä idealta.
Hengellisestä vanhemmuudesta siteeraan ensin muuan pastoria, jonka mukaan kannattaa pitää tiettyä etäisyyttä seurakuntalaisiinsa, että säilyy alaisten kunnioitus. Sarjassamme voi kirosana mitä sontaa. Ainakin omassa elämässäni niillä – ja vain niillä – ihmisillä, jotka ovat tulleet lähelle on ollut vaikutusta elämääni. Lähelle on pitkä matka, mutta vain läheltä voidaan vaikuttaa.
“Pöntöt puhuu pöntöistä, todellinen johtaja astuu kansan keskelle”, sanoi osuvasti muuan J. Sarasvuo Diilissään. Ja niin se vaan on, että kuten oikeassakin elämässä, myös hengellisessä elämässä isien ja äitien kanssa juodaan kahvia. Eli kutsukaapa ihmisiä kylään, tarjotkaa pöydässä tuoretta pullaa ja vastakeitettyä kaffetta – siinä rakennetaan luottamusta paljon luonnollisemmin kuin missään alttaripalveluksessa.
Saatat Antti olla ihan oikeassa tuon isättömyyden myytin suhteen. Aina on isillä ollut joku hyvä syy olla olematta isiä. Jotenkin tämä vaan on nykyään korostunutta. Ehkäpä meille nykyajan lapsille ei vain enää riitä isä pelkkänä käsitteenä?
Lähelle tulemisessa ja kahvin juonnissa osut naulan kantaan! :)
Yhdyn Antin ajatuksiin. Leadership johtaa väistämättä suurten massojen liikutteluun. Kahvipöytä on perheen niinkuin seurakunnan tarvitsema paikka jossa kaikki tulee hoidetuksi. Henkilökohtainen läsnäolo korostuu. Opetuslapsia oli 12. Ote kirpoaa kun ryhmä suurenee. Tulosvastuullisessa toiminnassa yksinäiset jää oman onnensa ojaan.
Kuten Teemu kirjoitti “Valitettavan usein olemme keskittyneet lähinnä toimintaan, rakenteeseen ja touhuamiseen hengellisen vanhemmuuden kustannuksella”. Muistan kun 80 luvulla nuorosopastorimme sanoi: “Aulis! Tämä ei ole laiteseurakunta.” Unohdin seurakunnan tarkoituksen. Luottamustehtävätkin tuntuvat estävän omaa hengellistä elämää.
Parannus alkaa siitä että rukoilee ja on yhdessä muiden kanssa.
Kirkkokundi