Monet kristilliset yhteisöt pitävät itseään ainoana oikeana alkukirkon manttelinperijänä, mikä jo ajatuksena riittää perusteeksi kristinuskon hajanaisuudelle ja näkemyseroille. Varmasti yhtä ainutta täydellistä ja kaikkein alkuperäisintä uskontulkintaa ei ole olemassakaan. Usein puheissa kuitenkin kaipaillaan takaisin alkuseurakuntaan. On naivia ajatella, että kirkkohistoria tai maailman muuttunut tila olisi mahdollista tai edes syytä ”unohtaa”, vaan kuten alusta asti, kristinuskon tulisi olla relevanttia ja ennemmin aikaansa edellä kuin vanhoihin haikailevaa utopiaa.
Näkisin erilaisuuden kirkkokuntien välillä ennemminkin rikkautena ja Jumalan armon osoituksena, kuin syyksi taistella oikean uskon puolesta. Koska seurakunta on Kristuksen ruumis, eivätkö erilaiset kirkkokunnat ominaispiirteineen voisi olla ikään kuin eri ruumiinosia? Paavalin sanoin: “eihän ruumiskaan ole yksi jäsen, vaan niitä on siinä monta.”
Kuitenkin olen sitä mieltä, että eräässä mielessä seurakunnan tulisi palata alkukirkkoon. Ei todellakaan pyrkimällä määrittelemään ekumeenisen ”one size fits all” –opin, joka ei loukkaa ketään olemalla hajuton, väritön ja mauton, vaan palaamalla Jeesuksen antaman alkuperäisen perustehtävän toteuttamiseen. Hän sanoi lähettävänsä opetuslapsensa samoin kuin hänetkin oli lähetetty, tekemään kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Sitoutuessamme Jumalan valtakunnan evankeliumin levittämiseen omien valtakuntiemme rakentelun sijaan, emme ehdi viilata pilkkua epäolennaisemmista opinkappaleista. Totta kai on tärkeää, että jokainen kristillinen yhteisö sitoutuu apostoliseen uskontunnustukseen, kuten alkuseurakuntakin, mutta kaikki kehällisemmät oppikysymykset on hyvä jättää Jumalan armon ja moninaisuuden ilmentymiksi.
Näen seurakunnan suurimpana hajanaisuuden ja ongelmien aiheuttajana opetuslapseuden ja paimenuuden puutteen. Meidän tulisi palata alkuseurakuntaan siinä mielessä, että jokainen sitoutuisi tilivelvollisuuteen opetuslapsena ja toisaalta läpinäkyvyyteen paimenena. Jeesus antoi ”lähetyskäskyn” jokaiselle seuraajalleen, ei vain viranhaltijoille, ja kaikkien kristittyjen tulisikin pyrkiä tekemään opetuslapsia ja olemaan heille hyvä paimen samalla itse sitoutuen jonkun toisen paimenuuteen. Seurakunnan tehtävä on tehdä kaikki pyhät valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. En tarkoita, että seurakunnan tulisi olla verkostomarkkinointikoneisto, mutta olemme menettäneet kirkkohistorian saatossa paljon siitä alkuperäisestä toimintatavasta, joka Jeesuksella ja opetuslapsilla oli.
Seurakunnan tulisi kokoontua alkukirkon tavoin pienissä yksiköissä, esim. kodeissa kokemaan yhteisöllisyyttä arjessa, ja toisaalta kokoontua välillä yhteen jumalanpalvelukseen juhlimaan Jumalan suuruutta ja palvelemaan hyvää tekemällä ympärillä olevaa maailmaa.
Näin kun minussa asuva kyynikko on tänään vallassa, en jaksa oikein uskoa mihinkään ratkaisuun. Opetuslapseudesssa ja opetuslapseuttamisessa on kyllä ratkaisu moneen pulmaan, mutta ei kai kristinuskon hajanaisuuteen. Koko opetuslapseuttamisen idea: yksi opettaa muutaman, jotka opettavat taas muutaman on mallina sellainen, ettei se muuta mielstäni koskaan perinteisiinsä kiintyneitä uskovia. Siitä huoimatta uskon, että suunta on oikea ja kuten kerrot tuossa lopussa, niin tuo pienten yksiköiden malli tuntuisi kaikkein järkevimmältä.
Onko tämä sun vastaus siihen yhteen avoimen yliopiston eksegetiikan tehtävään? Muistelisin, että siinä oli joku tällainen.
Gotcha. Tää oli kirkkohistorian ykköstehtävä. Nii olitkos säkin tehnyt avoimessa nää perusopinnot?
Ai niin kirkkohistoria tosissaan. Ehdin tehdä verkko-opintoina eksegetiikan ja kirkkohistorian. Sitten lopetin ja tulin tänne paikan päälle.
Yksilöt yhdessä on seurakunta. Jumalan Isämme silmissä on jokainen lapsi aina yksilönä, ei hän näe massaa. On väärin ajatella aina vain yhteisöllisesti uskovia. Ilmestyskirjassa kuvataan seurakuntia ainoastaan paikkakunta sidonnaisiksi. Sinun ja minun asettuminen Jeesukseen Kristukseen tapahtuu Hengessä. Samoin kuin Hengessä yhtäoleminen niiden samassa Hengessä olevien toisten uskovien kanssa. Tässä ei ole edes paikkakunta rajoitusta, koska Henki on sama, jos kysymyksessä on Pyhä Henki.
Käsitykselliset erimielisyydet hoituu aikanaan, jos emme ole kovin äkkivääriä tulkitsijoita ilman rakkautta. Meidän ei pitäisi tulkita lainkaan vaan kysellä, etsiä ja löytää. Kyllä kaikki aikanaan kirkastuu, jos olemme täysin vilpittömiä sanaa kohtaan.
Alkuseurakunta oli riitainen ja erimielinen asioista.
Apt. 15: 2 — ” siitä syntyi riita ja kun Paavali ja Barnabas kiivaasti väittelivät..”
Samoin valta oli jo tärkeää. 3 Joh. 9– ” minä kirjoitin seurakunnalle, mutta Diotrefes, joka haluaa olla ensimmäinen heidän joukossaa ei ota meitä vastaan…..kun pahoilla sanoilla meistä juoruaa….
Asioista on hyvä keskustella ja katsoa löytyykö yhteinen kanta.
siis juttu =) I like it!
Itse mietin tuota ongelmaa nimenomaan siinä että sunnuntain kokoontumisessa on 400 -1000 uskovaa paikalla. Miten tämä voi olla verrattavissa esim, vaikka Korintossa kokoontuneeseen seurakuntaa ( olikohan noita edes 50 uskovaa tuossa seurakunnassa?) eli yksinkertaisesti vapaissa suunnissa – “tähdätään Mega -seurakuntaa” ja sitten perustetaan pienryhmiä… etc. Miksi ei tehdä jo alusta seurakuntaa pieneksi -jossa myös yhteinen jakaminen olisi mahdollista ? Eli miksi halutaan yli 1000 päinen seurakunta , joka sitten pilkotaa “pienryhmiin” Miksi tämä tehdään näin?
minusta max 50 ihmistä yhdessä kokoontumisessa -jo voisi tuo opetuslapseuskin voisi ikäänkuin siinä sivussa onnistua.
matkaajalle -lukisitko esim vaikka Ap.t 15 jossa tuo erimielisyys( ympärileikkauksesta) selvitetään ja sama varmaan löytyy tuossa Diotrefes asiassa :) vai mitä?