Se on jälleen uuden sunnuntaidebatin aika. Kiitos vielä osallistumisaktiivisuudesta edelliseen keskusteluun! Tällä kertaa vähän miedompi aihe, mutta toivottavasti saamme yhtä lailla keskustelua aikaiseksi:
Pitääkö seurakunnallisen toiminnan olla viimeisen päälle tehtyä, vai riittääkö, että kaikki tehdään vähän sinne päin, “kunhan Hänessä on”?
Aika useinhan edelleenkin näkee seurakunnissa huonosti järjestettyjä tilaisuuksia, joissa laulaa nuotinvierestä ihmiset, jotka eivät osaa laulaa; joita juontaa henkilöt, jotka eivät osaa juontaa; ja joissa pidetään puhe, jota kukaan ei jaksa kuunnella. Onko tämä ihan ok, vai pitäisikö meidän panostaa enemmän laatuun ja excellence-meininkiin? Voiko vapaaehtoisilta odottaa laatua tekemisessä, vai riittääkö se, että joku ylipäänsä tekee jotakin? Mitä vaaroja saattaa olla “täydellisyyden tavoittelussa”?
Ei tartte, mä vedän ainakin aina riman alta ja pikkuhiljaa se alkaa tarttua ihmisiinkin. Ja se jos mikä on omiaan luomaan armollista ilmapiiriä, että esiintyjät kehtaa olla vajavaisia. Niitä viimeisteltyjä show-iltojakin voi kyllä pitää kunhan ei tee niistä normia.
:) Mutta eikö toisaalta voisi ajatella, että jos jotain tehdään Jumalalle niin se tehdään kaikesta sydämestä, kaikesta sielusta, kaikella voimalla ja kaikella ymmärryksellä? Eihän työpaikallakaan voi tehdä hommia miten sattuu, jos haluaa pitää työnsä.
Pelastuksen kanssahan tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä, mutta jos haluaa seurakunnassa palvella, eikö sen voisi tehdä kunnolla?
Odotetaanko tätä muuten pastoreilta?
Mun mielestä pitää tehdä se, mitä osataan. Jos ei vain ole muusikoita seurakunnassa, niin kokoontukaa sitten koteihin ja pitäkää piensoluja, joissa kuunnellaan levyltä taustamusiikkia. Lyhyesti mielipide siinä :)
Kysymyksen ideana oli nimenomaan, että miten hyvin se homma pitää osata tehdä, että sen voi tehdä? :P Eli pitääkö olla ammattimuusikoita, ennenkö voi päästää lavalle soittamaan?
Luonnollisesti sen pitää olla viimesen päälle tehtyä. Hankalaa on vaan tunnistaa milloin se on vimpan päälle tehtyä. Mulla meni 40 vuotta ennekuin tajusin, että musta ei oo siihen. Nyt oonkin sitten päässyt hieman helpommalla kun oon hellittänyt ja yleisökin (lue seurakunta) pääsee myös helpommalla kun yksi alituinen alisuorittaja on vähentänyt yliyrittämistään. Mutta ne jotka pystyvät tekemään vimpan päälle jatkakoon :P
Monilla aloilla ammattilaisuuteen kätkeytyy oletus, että tavallista yrittämällä priimaa pukkaa. Olen kuitenkin nähnyt esim. remontti- ja opetusaloilla henkilöiltä, joilla ei ole tutkintoa, parempia suorituksia kuin ns. ammattilaisilta. Voi olla, että näin on käynyt joskus seurakunnassakin. Kyse taitaa olla asenteesta.
Asian kääntöpuoli on voimavarojen säätely. Opettajana en voi mennä täysillä jokaiseen minuuttiin, mitä lukujärjestyksessä seisoo, vaan ammattitaitoon kuuluu myös arvioida, milloin loistaa opettaja ja milloin vaikkapa oppilas.
Tästä vetäisin sen johtopäätöksen, että pastori pyrkii arvioimaan, milloin tarvitaan ammattimuusikkoa ja milloin asennemuusikkoa. Sen verran tuota pastorikokemusta on kertynyt, että tiedän sen hankalaa olevan. Eihän niistä omista puheistakaan etukäteen tiennyt, milloin heikon esityksen peittämiseksi olisi tarvittu edes jotain pelastavaa meininkiä. Mutta live-esitysten ihanuus onkin arvaamattomuudessa.
Entä voidaanko seurakunnassa odottaa tai jopa vaatia vapaaehtoistyöntekijöiltä “ammatillisuutta”? Tai edes sitä asennetta? Voiko muutenkin resurssipulasta kärsivä seurakunnan johtaja sanoa huonolla asenteella toimivalle seurakuntalaiselle, että jätäpä hommat kokonaan tekemättä, kun ei kerran näytä kiinnostavan/sujuvan?
Kumpi on parempi, että homma tehdään heikosti vai että niitä ei tehdä ollenkaan?
Minä olen yksi niistä, jotka ahdistuu keskinkertaista settiä kuunnellessani. Mottonani onkin pastoriystävääni siteeraten: “Elämä on liian lyhyt huonoille saarnoille/musiikille/kokouksille”. Tänään minä kävelen suosiolla pihalle, jos juttu ei toimi minulle. Samalla yritän silti muistaa, että jollekulle muulle se saattaa toimia, joten antaa olla. Minun mielestäni jokaisen on laitettava parastaan. Eli siinä mielessä keskinkertainen parhaansa antaja on joskus parempi kuin flegu ammattilainen. Toisaalta heikkoa kaveria ei tarvitse päästää esille. Ei puhumaan. Ei laulamaan eikä muuallekaan. Ei seurakunta ole suojatyöpaikka, jossa joka jannu pääsee esille. (Tai ei saisi olla)
Entäs jos ei ole tarjolla kuin (fiktiivinen esimerkki!) fleguja keskinkertaisuuksia? Onko silloin parempi lyödä hanskat tiskiin? Olla ilman musiikkia jne.?
Eli jos ei ole taitoa tai asennetta? Kyllä, silloin pärjää vaikka ilman.
Meille jokaiselle Jumala on antanut lahjoja, kullekin erilaisia. Seurakunnissa helposti etenkin nuoret tulkitsevat, että pitää olla edessä esiintymässä, jotta palvelee seurakuntaa ja Jumalaa. Omassa kotiseurakunnassani on viime aikoina korostettu kaikkien tehtävien tärkeyttä ja pyritty siihen, että saataisiin ihmisten lahjat oikealla tavalla käyttöön, ei niin, että kaikkien pitäisi olla laulajia, soittajia ja puhujia, vaikkei siihen luontaista kykyä olisikaan. Voisiko seurakunnissa korostaa enemmän kaikki tehtävien tärkeyttä jakamalla ihmisiä tiimeihin, joissa on eri vastuualueita?
Ja kyllä, seurakunnassa voidaan panostaa laatuun, siinä määrin kun ihmisiä saadaan rohkaistua käyttämään taitojaan, kykyjään Jumalan valtakunnantyön hyväksi. Mun mielestä meidän olisi hyvä myös opetella kannustamaan ja rohkaisemaan toinen toisiamme tässä asiassa.
Mielenkiintoiset, monipuoliset nuortenillat ja jumalanpalvelukset myös herättävät ei-uskovien ihmisten mielenkiinnon helpommin. Tähän joku voisi tietenkin tuumata, “onko se tämän maailman menoon mukautumista?” Ei välttämättä. Riippuu asenteestasi miksi, kenelle ja millä sydämen asenteella sen teet. Jumala ei odota meiltä enempää kuin mihin me pystytään, joten tehdään se mihin me pystytään. Jos seurakunnassa ei ole resursseja muusikkotasoiseen musiikkiin, a la carte-listaan buffetissa tai ammattipuhujaan, ei se mielestäni tarkoita etteikö voitaisi silti tehdä hyvää ja laadukasta jumalanpalvelusta niillä kyvyillä joita löytyy.
Jokainen tehköön parhaansa Jumalan ja seurakuntansa eteen sitä lahjaa käyttäen, jonka Jumala on antanut. <3
Just näin Nina. Valitettavasti kaikki tehtävät eivät silti tunnu monien mielestä yhtä tärkeiltä, vaikka olisikin jaettu vastuualueita ja erilaisia tiimejä. No tätä me kuitenkin Lahdessakin tehdään parhaillaan ja uskon että tulemme onnistumaan hyvin!
Missään nimessä asioiden hyvin tekemisessä ei ole kysymys maailman menoon mukautumisesta!
Tässä on ehkä myös vähän sukupolvien välisiä eroja? Suurille ikäluokille ehkä se, että musiikki on satunnaisesti korkeatasoista, tuo lisäarvoa jumalanpalveluselämään, kun taas meille nuoremmille on itsestään selvää, että jos joku kerran on esillä tekemässä jotakin, hän tekee sen mahdollisimman hyvin ja laadukkaasti?
Jos seurakunnassa ei ole laadukasta musiikkia, pitääkö siellä olla musiikkia ollenkaan? Olen antanut itselleni kertoa, että mm. David Wilkerson ei olisi päästänyt huonoja laulajia/soittajia johtamaan ylistystä Times Square Churchin alkuaikoina, vaan musiikki soitettiin levyltä niin kauan, että kunnon soittajia löytyi.
Olen saman kuullut Wilkersonista, mutta ymmärsin, että hän ei halunnut pelkästään hyviä laulajia vaan voideltuja laulajia. Eli laadun edelle meni voitelu. No kysymys on sitten siitä, mikä on voideltua. Olen näet kuullut eri pastorien kommentoivan samaa kappaletta tai yhtyettä täysin päinvastoin. Toisen mukaan ei mitään voitelua ja toisen mukaan taas erityinen voitelu…
Joo tuo taidon ja voitelun yhteys/ero on kans mielenkiintoinen kysymys. Tätähän me jo omassa talvipäivien kattopaneelikeskustelussa puitiin. Tähän varmasti palataan joskus vielä erillisessä sunnuntaidebatissa..
Hyviä kommentteja, varsinkin Nina E:ltä.
Mun mielestä lähtökohtasesti kaikki pitää tehdä niin hyvin kuin mahdollista, oli palvelustehtävä mikä tahansa. Olis väärin Jumalaa kohtaan käyttää omia lahjoja vain puoliteholla. Tietysti vaatii ainakin omalla kohdalla kykyä priorisointiin eri tehtävien välillä, koska kaikkeen ei voi antaa yhtä täydellistä panosta (vaikka kuinka perfektionistina haluaisi). Se ei tarkoita, ettei silti voisi antaa parastaan myös sellaisissa palvelustehtävissä, joita ei pidä ykkösprioriteettina. Siinä vaiheessa kun alkaa tulla sekundaa, kannattaa vakavasti miettiä onko varmasti omalla paikallaan. Helposti saattaa omassa innostuneisuudessaan viedä toisen palveluspaikan ja tehdä sen huonommin kuin mihin joku toinen lahjoillaan kykenisi.
Yksittäisiä tilaisuuksia ajatellen tilanne ei ole ihan noin yksinkertainen, koska siinä tulee vastaan tasapainottelu “vapaan kaavan” ja täysin suunnitellun välillä. Kun puhutaan viimeisen päälle tehdystä ja “Herran haltuun” -tyylistä, huomio kiinnittyy helposti tilaisuuksien luonteeseen ja siihen, kuinka yksityiskohtaisesti tilaisuus on etukäteen suunniteltu ja valmisteltu. Nähdäkseni Jumala voi toimia aivan hyvin kummassakin tapauksessa, kunhan järjestäjien asenne on kohdallaan ja on lähdetty rukoillen liikenteeseen.
Nyt kun on muuton jälkeen pystynyt vertailemaan kahta erilaista kulttuuria, täytyy sanoa, että kummassakin on omat hyvät ja huonot puolensa. Vapaa kaava on siinä mielessä riskialtis, että se joko toimii todella hyvin tai sitten homma vaan lässähtää kasaan. Tässä ns. Herran haltuun -tyylissä tärkeintä on vastuuhenkilöiden kokemus ja herkkyys mennä sinne, minne Henki vie. Siinä mielessä tämä on hieman aiheen vierestä, että tälläkin tyylillä jokainen voi tehdä omalla kohdallaan parhaansa mukaan ja kyse on lähinnä siitä, kuinka tarkasti tilaisuus on suunniteltu etukäteen. Riskinä on se, että homma ei välttämättä vain yksinkertaisesti toimi ja tuntuu kuin kukaan ei olisi uhrannut ajatustakaan koko tilaisuudelle ja sen aistii varmasti jokainen joka istuu seurakuntasalin puolella. Hyvä puoli taas on rento ja mahdollisesti vapautunut ilmapiiri, joka lähtee nimenomaan vastuuhenkilöistä. Tuntuu kuin kaikki olisi mahdollista ja voi vain odottaa, mitä Jumala tekee seuraavaksi.
Kuitenkin täysin suunnitellut tilaisuudet on kuitenki ehkä se mun juttu. Riskit on mahdollisesti pienemmät, koska tilaisuutta on varmuudella etukäteen mietitty ja jokainen vastuuhenkilö tietää mitä on tulossa. Silloin on vähemmän varaa epämukaville yllätyksille. Penkin puolella hyvin valmistellut tilaisuudet kokee toimivina ja jouhevina eikä tule sellaista oloa, ettei porukka lavalla tiedä yhtään mitä ovat tekemässä. Hyvin suunniteltu tilaisuus ei myöskään tarkoita sitä, että Henki jotenkin “sidottaisiin” ja mentäisiin tiukasti kaavan mukaan, vaan ennemminkin luodaan toimivat ja järjestelmälliset puitteet seurakunnan toiminnalle, jonka keskellä Pyhä Henki saa toimia tahtonsa mukaan.
1. Kor. 14:33 ” — Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala.”
Meni vähä aiheen vierestä, mutta kysymyksen asettelu ehkä hieman vihjasi tuohon suuntaan :)
Juuri näin. Mä väittäisin jopa, että tuossa “vapaassa kaavassa” on pääosin kyseessä vain laiskuus ja huono suunnittelu, ja loppujen lopuksi noudatetaan kuitenkin selkäytimestä tulevaa “näin on aina ennenkin tehty” -kaavaa sen sijaan, että oltaisiin jotenkin oikeasti vapaampia tai enemmän Hengen johdossa. :)
Lähinnähän tossa “vapaudessahan” on kyse vaikutelmasta, jonka tilaisuudesta välittyy, eikä todellisesta Hengen vapaudesta. Tämänhän voi todentaa pelkästään sillä, että hyvin suunnitelluissakin tilaisuuksissa voi kokea olevansa “vapaa Hengessä” (mitä se nyt sitte onkaan).
Ja sanoisin, että “näin on aina ennenkin tehty” -ajatusmalli menee vielä laiskuuden ja huonon suunnittelun edelle. Se on niiden alkusyy. Tuskin sitä laiskuutena koetaan, vaan ennemminkin “miks pitäis tehä toisinki ku homma toimii näinkin”.
Kiitos kaikille monipuolisista mielipiteistä. Hyvää settiä, eiku lisää vaan!
En lukenut muiden kommentteja, mutta minun mielipide on se, että kun jotain tehdään Jumalalle niin se tehdään niin hyvin kuin pystytään. Tietenkin pitää olla armollinen, sillä kukaan ihminen ei ole täydellinen ja joskus uupumus ynnä muut häiritsevät tekijät voivat vaikuttaa lopputuloksen laatuun negatiivisesti vaikka halua kuinka olisi. Tietenkin vapaaehtoisuudessakin on tärkeää se, että tekee sitä mitä oikeasti osaa ja haluaa tehdä. Siksi Jumala on antanut meille erilaisia lahjoja eri osa-aluille.
Vaarana perfektionistisuudessa voi piileä se, että vahingossa itse tekeminen voi mahdollisesti tulla itseasiaksi ja Jumalan kunnia voi tällöin jäädä varjoon.
Totta. Armollisuutta jos mitä tulisi seurakunnasta löytyä, mutta sitä tulisi löytyä myös kuulijoita kohtaan siten, että ei anneta esiintyjien laulaa nuotin vierestä. Ainakaan kovin montaa laulua… :)
Tee kaikki niin kuin tekisit Herralle?
Redfax puhui voitelusta ja mietin, että voiteluhan on nimenomaan sitä että Jumala on valtuuttanut ja siunannut johonkin tiettyyn tehtävään? Ne joilla on voitelu käyttäköön lahjaansa!
Ropotius toi myös hyvän pointin esille, tuosta uupumuksesta. Itse olen ainakin huomannut että uupuneet(olen myös itse) eivät sillä hetkellä vain jaksa tehdä/innostua tekemään kaikkea mitä osaavat, vaikka olisi kuinka voitelua. Ja näitä ihmisiä tuntuu olevan paljon. Kun kohtaa vaikeuksia, on vaikea keskittyä muihin ihmisiin ja palvelemiseen. Tampereen solukonferenssissa Bruce Atkinson puhui mm. siitä että verkot(lue ihmiset) tulisi heittää maailmaan ja kalastaa ihmisiä ja sitten kun verkot on rikki, ne pitää vetää takaisin ja paikata, koska rikkinäisillä verkoilla ei vaan tuu kalaa. Kun keskitytään siihen miten saadaan nää rikkinäiset verkot kuntoon, niin iltojen laatu(lue panostus) paranee varmasti myös. Se on kyllä totta, että jos esiintyjät ei panosta niin sitä on vähän laimea katsoa, saati kutsua vielä kaveri maailmasta katsomaan, mutta lahjat virittyy käyttämällä ja niitä kannattaakin virittää varmasti ennen esiintymistä. Kun lahjat on viritetty palaviksi niin sitten esiintymään ja kokemuksen myötä tulee varmuutta ja improvisaatiokykyäkin.
Nina sanoi myös hyvin, että enemmän tarvitaan epäitsekästä rohkaisua, että löydetään piilevät kyvyt. Jonkunlaista kartoitusta että kuka osaa mitäkin? Esim. kysely, jossa ei vaadita eikä edes kysytä sitoutumaan mihinkään palvelutehtävään, mutta sen pohjalta olis ainakin tietoa mahdollisuuksista.
Ite oon isosti sen puolella, että seurakuntaan tulis tuoda excellence-kulttuurii. Se ei tarkota, että kenenkään täytyis olla täydellinen, vaan että jokainen tekee parhaansa sillä paikalla millä palvelee…Jos ihminen on oikeella paikalla, ni Jumala on varmasti antanut tehtävään tarvittavat kyvyt.
Mun mielestä jos tekee asioita täydestä sydämestään, ni ne jutut haluu hoitaa niin hyvin ku ikinä. Jos joku menis soittamaan Ruotsin kuninkaalle, ni se treenais huolella. Seurakunnassa veetään Kuninkaitten Kuninkaalle ni valmistautuminen täytys olla vähintään samaa tasoo….
Ihan käytännössä ollaan nähty kuinka tollanen excellence-kulttuuri vetää myös puoleensa ihmisii, joilla on samanlainen halu tehdä asioita hyvin…
Ja tosta etukäteen suunnittelusta vs vapaudesta. Ne ei sulje toisiaan mitenkään pois. Jos on valmistautunu huolella, ni on helpompi joustaa livetilanteessa. Asenne tulis olla must se, että valmistellaan asiat niin huolella, ku ikinä ja samalla ollaan valmiita luopumaan niistä suunnitelmista, jos tuntuu että Jumala kehottaa niin tekemään…Jumala tietää muuten jo perjantaina, mitä haluu sunnuntaina tehdä;)
Just näin. Tykkään Augustinuksen ajatuksesta: “Rukoile ikään kuin kaikki riippuisi Jumalasta ja toimi ikään kuin kaikki riippuisi sinusta!”
Ei ihan kuin nyrkki silmään, mutta periaate liippaa mielestäni läheltä.
“Emme voi saavuttaa absoluuttisen täydellistä yhteiskuntaa, mutta tietty taso tästä täydellisyydestä on saavutettavissa: paras mahdollinen taso.”
Paluu hyvepolitiikkaan, osa 3: Utopistinen ajatus [Hyvejohtajuus]
Ääripäät (täydellinen toiminta / vasemmalla kädellä huitaistu) vievät keskustelua ehkä vähän sivuraiteille..?