Tämän viikon sunnutaidebatissa ollaan ikuisuuskysymyksen äärellä, joka on ainakin koko minun elämäni ajan mietityttänyt uskovia nuoria:
Tulisiko uskovaisen kuunnella vain hengellistä musiikkia?
Miksi tai miksi ei? Mikä muuten tekee musiikista hengellistä? Joku viisas sanoi, että Henki! :) Onko musiikin hengellisyys vain sen sanoissa? Voiko Jumala puhutella ihmisiä myös sekulaarin musiikin kautta? “Kulkeeko henki” kenen tahansa laulamana, esim. tutun virren välityksellä? Miksi ei kannattaisi kuunnella maallista musiikkia?
J.S.Bach on todennut: “Kaiken musiikin aiheena ja tavoitteena saa olla ainoastaan Jumalan kunnia ja Hengen virkistys”. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että aiheena saa olla kaikkea muutakin taivaan ja maan väliltä. Musiikki kun on puhetta, johon on vaan lisätty sävel. Siis tapa viestiä, mutta musiikissa sävelen kera. Kun kerran voidaan puhuakin kaikista muista aiheista, niin miksei sitten laulaakin. Kokonaaan toinen kysymys on, voidaanko kaikista aiheista laulaa/soittaa rukoushuoneella. Soveltaisinkin tuota Bachin sanomaa ehkä rukoushuonemusiikkiin.
Hyvä pointti. Ja yhtälailla kuin on hyvä välillä miettiä mitä puhuu ja ajattelee, on varmasti hyvä pysähtyä joskus myös kiinnittämään huomiota siihen mitä kuuntelee ja katselee. Vanha hyvä sääntö inputin ja outputin kausaliteetistä pätee varmasti tässäkin?
Mainittu Bach oli muuten energinen ja kiivas luonne. Hän silpoi kaksintaistelussa erään tenorilaulajan vaatteet. Soli Deo Gloria varmaan.
Lintsasipa hän töistäänkin, kun ei saanut lomaa käydäkseen Italiassa. Sen verran italialainen msiiki kiinnosti.
Ei ainoastaan hengellistä, mutta enimmäkseen kuitenkin :)
Minä ajattelisin näin: Musiikki on ravintoa. Hengellinen musiikki on kuituja ja vitamiineja. Ei-hengellinen musiikki on vähemmän tärkeitä ravintoaineita. Syömisen seuraukset näkyvät kehossa. Pelkällä hengellisellä musiikilla pärjää hyvin, ja lisäksi voi halutessaan ottaa kohtuullisia annoksia ei-hengellistä musiikkia. Mutta pelkän ei-hengellisen musiikin kuuntelu voi tuoda kehoon liikaa kuona-aineita.
Kaikissa musiikkikappaleissa, niin hengellisissä kuin ei-hengellisissä, on erilainen ravintosisältö. Joku kappale on siis terveellisempi kuin toinen jne. Jokaisella ihmisellä on omat makumieltymyksensä ja myös hieman erilainen ruoansulatus (joku voi tarvita paljon rautaa, jonkun pitää välttää kolesterolia). Kuitenkin perussäännöt pätevät kaikille: paljon kuituja ja vitamiineja, kohtuullisesti rasvaa, lisäaineita mahdollisimman vähän.
Hehee. Tätähän vois pohtia myös hengen/sielunravinnon näkökulmasta? Harvoin saan itse hengenravintoa maallisesta musiikista, mutta yllättävän usein niinkin. Ja valitettavasti heikkolaatuinen hengellinen musiikki ei liikauta sielua eikä aina henkeäkään, jos musiikin huono taso häiritsee.
Mites musiikillinen karppaus? Jos jättäisi hiilarit ihan vähälle ja söis rasvaa ja proteiinia? :)
Hienoja kommentteja. Oma vastaus on: EI TIETENKÄÄN! Sehän olisi silloin sama asia että uskovaiset saisivat käydä ainoastaan hengellisissä taidenäyttelyissä. Jaa missä? Tai pitäisivät ainoastaan Jeesuksesta kertovia tauluja seinällä.
Elämä on sitä tavalllista elämää uskovillakin, joten en näe pahasta sitä että kuuntelee maallista elämästä kertovaa musiikkia enemmänkin. Tai sehän riippuu sitten taas siitä miten itse kokee musiikin ylipäätään. Jos musiikista kuuntelee ainoastaan lyriikoita kokien että musiikin kautta on mielekäs saada hengellistä hengen ravintoa, niin sitten kannattaa kuunnella ihmeessä hengellistä musiikkia. Ihmiset kokevat musiikin kuitenkin tosi eri tavalla ja kuuntelevat sitä hyvin eri tavalla. Itse kuuntelen seurakunnan ulkopuolella hyvin vähän hengellistä musiikkia. Seurakunnassa taas sitten soitan ylitysbändeissä ja olen kuitenkin hengellisen musiikin kanssa tekemisissä. Mutta koen itselleni sopivaksi sen periaatteen, että musiikki saa olla musiikkia, jota kuunnellaan musiikkina silloin kun kuunnellaan. (Kuuntelenkin paljon instrumentaalista musiikkia, jossa ei ole esteenä epähengelliset lyriikat, mutta lyriikallistakin musiikkia kuuntelen ja olen saanut sieltäkin kautta paljon hengellisesti. Ja esimerkiksi kuunnellessani rakkauslauluja, monesti saatan laulaa mukana vähintään sisäisesti osoittaen ne sanat Jumalalle.)
Sitten tähän periaatteeseeni kuuluu hengellisen ravinnon hankkiminen muuta kautta. Raamatun lukeminen ja saarnojen kuunteleminen on monesti itselleni toimivampaa hengellisen ravinnon saamista, kuin hengellisen musiikin kautta sinänsä. Ja toisaalta esimerkiksi
kotona vietettyjen rukousylistys-hetkien taustamusiikkina olen havainnut toimivan paremmin jonkun maallisen instrumentaalievyn, kuin perus hilsongpaahdon.
Mutta latistaakseni tunnelman oikeaoppisesti lopetuskappaleessa, vastaisin että tämäkin on niin suhteellista loppujen lopuksi palaten tuohon ihmisten erilaisiin musiikinkuuntelutapoihin ja -tarkoituksiin.
Hyviä pointteja. Toisaalta olen miettinyt sitä, että ainakin jollain tasolla kaikki taide pyrkii välittämään, tai välittää vaikkei siihen pyrkisikään, jotain tekijänsä sielunmaisemasta ja itse pohdin aina välillä, että minkälaisia maisemia haluan katsella ja miten ne mahdollisesti minuun vaikuttavat.
Tuo on totta! Mutta toisaalta se johtaa väittelyyn josta musiikkitieteilijät ja yleisesti estetiikan tutkijatkin kiistelevät keskenään. Syntyykö musiikki sävellysprosessissa, sen soittamisprosessissa vai kuuntelemishetkellä? Itse olen kallistumassa sille suunnalle, että musiikki itsessään on sen verran abstraktia, että jos ja kun se jotain pystyy välittämään, niin “tunnetiloja”. Jos säveltäjä on iloinen tai surullinen, vihainen tai tuntee jotain mitä sanat ei riitä kertomaan, niin musiikki pystyy välittämään parhaimmillaan jotain siitä tunteesta. Mutta motiiveista ja syistä tähän tunteeseen, musiikki ei itsessään pysty kertomaan. Toisaalta abstraktiudessaan musiikki ei aina edes pysty saamaan kuulijan kokemaan sitä samaa tunnetta kuin säveltäjä tai esittäjä. Tällöin kuulija voi tulkita teoksen aivan eritavalla kuin säveltäjä, koska kärjistettynä mielestäni “musiikki” syntyy vasta sen kuuntelemisen hetkellä. Mutta ei sekään ole “väärinkuuntelemista”. Joten säveltäjän siselunmaisemalla ei monesti ole paljoakaan väliä. Mutta toisaalta tuo pätee vain lyiikattomaan musiikkiin, eikä ole siltikkään absoluuttisen oikea näkemys, koska musiikkitietelijätkin vähän kistelevät asiasta. Ja jos hengellisesti ajatellaan sitä että onko jossain musiikissa sitä oikeaa henkeä ja voitelua, niin eihän tuo siihen vastaa tai ota kantaa.
tällainen lähes turha musiikin olemukseen keskittyvä sivupolku keskusteluun. sori.:)
ei ollenkaan sivupoluilla, vaan ehkä juurikin asian ytimessä. :) Tosi mielenkiintoista pohdintaa. Jos ajatellaan, että musiikki (ja muukin taide) syntyy tekijän, välittäjän ja vastaanottajan vuorovaikutuksena, ehkä sen “hengelliseksi tekemiseen” riittää, että Pyhä Henki on mukana jonkun osapuolen osuudessa?
Mulle ehkä läheisin aspekti kysymyksestä on ollu se, voiko instrumentaali musiikki olla “hengellistä”. Omien kokemusten perusteella se on täysin itsestään selvää, että Pyhä Henki voi toimia myös instrumentaalin musiikin kautta, mutta kyseenalaistavalle ei oo ihan heloppoa perustella miksi näin on.
Ehkä vakuuttavin peruste on se, että uskovaisena kun teen musiikkia, siinä on automaattisesti Pyhä Henki läsnä kun musiikki syntyy päässä ja konkretisoituu paperille ja kuultavaks esitykseks. Kuitenki usein mua puhuttelee myös musiikki, jonka tekijän hengellisestä taustasta ei voi sanoa mitään varmaa.
Toi jaottelu musiikin tekijän, esittäjän ja kuulijan välillä on mielenkiintonen mutta aika abstrakti. Jokainen osallistuja tuo oman merkityksenannon prosessiin ja siis samalla muodostaa oman käsityksensä musiikin olemuksesta. Jollekin osapuolelle musiikki saattaa olla hengelliseltä anniltaan olematonta, kun taas joku saattaa saada raskasta hengen ravintoa.
Ehkä oleellisinta onki just Pyhän Hengen rooli, niin ku aikasemmissa viesteissä on jo todettu. Jumala voi suvereeniudessaan puhua monilla eri tavoilla ja monia eri kanavia pitkin. Esim. monet ei-hengelliset elokuvat saattaa puhutella tosi syvällisesti ja koen sen selvästi Jumalan puheena. Miksei siis Jumala ei vois käyttää ei-hengellistä musiikkiakin?
Vielä yks aihepiiri kehiin: Onko sellanen musiikki joka “koskettaa” automaattisesti hengellistä, vai voiko kyseessä olla puhtaasti psykologinen kokemus? Kenties päin vastoin?
aivan. varmasti kyseessä on erittäin usein sielullinen, psykologinen kokemus, jota sitten ymmärtämättömyydessä kutsutaan ehkä liiankin helposti Pyhän Hengen voiteluksi tai Jumalan läsnäoloksi? mutta mistä sitten erottaa sen hengellisen sielullisesta? siinäpä kysymys. ehkäpä Jumala puhuukin jokaiselle niin kuin haluaa ja Pyhä Henki käyttää ihmisen puhuttelemiseen halutessaan sitä mitä on tarjolla? elokuvaa, musiikkia, keskustelua, ympäröivää luontoa, hiljaista mietiskelyä?
oman kokemuksenkin mukaan möhmö on ytimessä, kun sanoi hankkivansa kuitenkin ensisijaisen hengellisen ravinnon Jumalan sanasta!
Siinäpä se… En usko, että sielullista ja hengellistä kokemusta pystyykään erottamaan toisistaan. Kaikessa inhimillisessä kokemisessa on mukana psykologinen ulottuvuus, jota ei voi erottaa kokonaisuudesta. Enpä kyllä nää tällaselle erottelulle tarvettakaan. Tärkeää on kuitenki tiedostaa se, että musiikki varmuudella vaikuttaa aina jollaki tasolla ja sitä voi käyttää väärinkin. On päivän selvää, että kun esim. ylistysmusiikki on laadukasta ja mukaansatempaavaa, on helpompi myös keskittyä itse ylistykseen. Yhtälailla musiikin avulla voidaan syöttää epäterveellisiä asenteita ja asioita.
Elokuvamusiikkikurssilla tuli huomattua kuinka ovela ja tehokas manipuloija viattomalta vaikuttava musiikki voi olla. Eikä oo tarkotus maalailla piruja seinille, vaan on yksinkertasesti tervettä tiedostaa tällasten psykologisten ilmiöiden olemassaolo.
Hei kerropa lisää elokuvamusiikkikurssilla oppimastasi!?
Tää on varmasti tosi henk. koht. juttu jokaiselle miten tästä ajatellaan… Itse kolmannen polven helluntalaisena ja koko elämäni uskossa olleena totuin lapsena siihen, että porukat eivät tykänneet “maailman musiikista” ja ihan pienenä lapsena tuli siis kuunneltua vain hengellistä kamaa… Sitten varhaisteini iässä tajusin että oikeasti kovat soittajat ovat jossain ihan muualla kuin tässä hengellisessä skenessä (valitettavasti näin oli vuonna 1995 :D ) ja siirryin kuluttamaan myös maailmallista tavaraa :D Eikä uskon elämäni ole tästä horjunut suuntaan tai toiseen. Toki tiedän tapauksia jossa rankan elämän ja rankkojen kissantappomusiikki -kuunteluaikojen jälkeen ihminen tulee uskoon ja “hengetön” musiikki ahdistaa tällaista henkilöä valtavasti, siinä tapauksessa on varmaan siis suotavaa kuunnella vaan hengellistä musiikkia… Kyllähän nykyään räppi varsinkin on aika moista kuraa hengelliselle elämälle jos yhtään englantia ymmärtää… Tässä kotaa mieleen muistuu esim. Kornin kitaristi, joka uskoon tultuaan ei voinut olla enää osa bändiä (luonnollisesti tähän vaikutti myös muu rokkarielämä, päihteet ym. mutta varmasti osa syynä oli myös musiikki ja se viesti jota bändi toi suurelle yleisölle…
Tässäpä siis tällainen juupa eipä vastaus kun en itsekkään oikein tiedä mitä pitäisi vastata… En usko että tähän voikaan edes selvästi sanoa ei tai kyllä….
just näin. sen verran pitää tarkentaa, että Brian Welch jäi oman kertomansa mukaan bändistä pois vain, koska ei halunnut viettää niin paljon aikaa kiertueella erossa tyttärestään. Kornin musan hän allekirjoitti edelleen ainakin vielä uskoon tultuaan.
Ahaa…:D no tästä kiertää varmaan monenlaisia huhuja… Ei mulla mitää varmaa tietoo asiasta ollutkaan :)
Oon aatellu tämän asian niin että kuuntelen mieluiten sellasta musiikkia joka jollain tasolla rakentaa minua hengellisesti. Kuuntelen aika paljon musiikkia joten saan sitä kautta aika paljon vaikutteita jotka muovaa miten ajattelen asioista jne. Parhaimmillaan yksi ainut biisi voi olla mielettömän hyvä saarna jota voi mutustella pitkän aikaa.
Kuuntelen kyllä ns. maallista musiikkia, mutta ihan tarkoituksella pidän siitä välillä breikkiä. Miksi kuunnella sellaista musiikkia mikä ei rakenna hengellisesti? Musiikkia joka vain ruokkii sielua ja tuo jonkinasteista mielihyvää. Liha kiittää mutta siihen se sitten jää.
Sitten on se kolmas kategoria musiikista joka on suoraan vahingollista hengelliselle elämälle, ja sellasta ehkä kannattaisi jo välttää.
Kaikki me imetään vaikutteita jostain, mutta vartioimmeko me mistä lähteestä?
Kerranki jotain hyötyä muisitinpanoista vielä puolvuotta kurssin jälkeen :)
Käsiteltiin esimerkiks sellasta käsiteparia ku sulauttava ja vierannuttava identiteetti. Esim. nationalistisia ideologioita pyritään keinotekosesti vahvistamaan musiikin avulla. Esimerkkinä käytettiin tuntemattomia sotilaita, joista Laineella on käytetty runsaasti isänmaallista musiikkia boostaamaan kuulija-katsojista esiin isänmaallista paatosta. Mollbergin versiossa taas päinvastoin ei oo ollenkaan musiikkia, mutta kuin diegeettistä, eli tarinatilassa itsessään soivaa musiikkia. Oliko se ny radiosta tulevaa tai vastaavaa kyseisessä elokuvassa. Siinä kuulija-katsoja vieraannutetaan perinteisestä isänmaallisuuspaatoksesta ja tuodaan sodan arki kaikkine kamaluuksineen kuulijan nokan eteen. Enää se ei ookaan niin hienoa eikä kyynelsilmin ihannoida kuinka suomipojat on taistelemassa Suomelle pysyvää itsenäisyyttä. Noh, vähä provokatiivisesti ilmaistuna :) Sama toimi myös Smedsin teatteriversiossa ku sota-aika karnevalisoitiin “Ihanaa Leijonat, ihanaa!” laulamalla. Amerikkalaisissa sotaleffoissa on käytännössä aina käytetty identiteettiä sulauttavaa musiikkia, esim. Pelastakaa sotamies Ryan, jossa jylhä trumpetti soi alussa ja antaa lähtöoletukseks että “Tää on isänmaallinen leffa ja me korostetaan kansankunnan itsenäisyyttä ja amerikkalaisuutta”. Eli siis yksinkertaistettuna musiikki joko vahvistaa elokuvan tarjoamaa ideologiaa, tai sitten vieraannuttaa ideologiasta jollaki tapaa erikoisella musiikkivalinnalla.
Sitte on ihan sellasia perusjuttuja jotka liittyy musiikin ominaisuuksiin kuten rytmiin, voimakkuuteen tai äänenväriin. Usein ne liittyy ihan ihmisen fysiologiaan. Esim. leffateatterissa action-kohtauksessa tasanen jumputtava basso aiheuttaa sen, että sydämen syke synkronoituu konkreettisesti basson iskuihin. Eli helppo tapa kiihdyttää pulssia keinotekosesti. Toinen on kireät ja korkeat äänenvärit, jotka alitajusesti yhdistää kirkumiseen. Ei oo vaikea arvata mitä on odotettavissa ku Psykossa alkaa kireät jousi staccatot… Musiikin tempolla on helppo vaikuttaa tunnelmaan. Hidas musiikki rauhoittaa ja nopea kiihdyttää. Ja tietysti se on aika yleisesti käytetty, että ku alkaa matalat taajuudet kuohumaan ja kiristymään niin tietää, että jotain on “läsnä”, esim. kauhuleffoissa.
Siinä jotain äkkiseltään muistiinpanojen pohjalta. Mutta käytännössä musiikilla voi tarjota ihan mitä ideologiaa vaan ja tehdä siitä helpommin lähestyttävää.
Havainnollistavaa materiaalia :P
Seuraappas miten kaikki, musiikki, liehuva Yhdysvaltain lippu, veteraani, sankarihautausmaa jne. vakuuttaa jo alusta lähtien, että se mitä elokuvassa tapahtuu oli sen arvosta ja kunniakasta. Ja ihan mielenkiintosena huomiona 3:17 lähtien musiikki synkkenee ja seuraavan kohtauksen aaltojen suhina alkaa kuulua ja sitä kautta kuulija-katsoja veetään mukaan tarinamaailmaan. Toi Normandian maihinnousu on muutenki tosi hienosti tehty kohtaus ja siihen on kuulemma käytetty älyttömästi rahaa. Samaistumista tehostaa esim. se, että ku Hanks painuu veen alle, muuttuu kuulokulmaki vedenalaseks ja pommin räjähtäessä kuulo menee hetkeks ja korvat pillaa. Kaikki kekseliäitä tapoja samaistaa katsoja elokuvan päähenkilöön, joita ei välttämättä huomaa ellei tarkemmin analysoi.
Tää oli mielenkiintosta, kiitos Late!
On niin sikahyviä ajatuksia porukalla, että omat ajatukseni lähinnä heikentävät keskustelun tasoa. Seuraan siis mielenkiinnolla sivusta ja laitan vähän Viikatetta soimaan…
joo musta tuntuu kokoajan samalta, mutta koitan isäntänä vähän välillä heittää lisää löylyä. Tää on osoittautunut muuten lukijamäärän perusteella toistaiseksi kiinnostavimmaksi sunnutaidebatiksi, kommentteja ei ole vielä ihan samassa mitassa kuin pastoreiden viinanjuontiketjussa. :)
Itse titaanisesta helluntaitaustasta huolimatta ole koskaan ymmärtänyt tätä kysymystä enkä ystäviäni jotka polttivat roviossa vähillä rahoilla kerättyä levykokoelmaa. Jotenkin elämän latistaminen hurskaan kurjuuden mittoihin ei ole koskaan sulautunut osaksi minua – ja sukuani. Pappani kuunteli radiosta iskelmää, silloinkin kun se oli ehdottoman kiellettyä ja nykyään siteeraamme veljeni kanssa papan lausumaa, meille kuolematonta viisautta “Se on laulua vaan”, kun kyse oli seurakunnan musiikista. Vaikea selittää miten moinen periytyy, mutta asenne on säilynyt.
Aikanaan oman nuoruuteni hurmoksen nousukiidossa koin monet hengelliset asiat omikseni, mutta musiikkimakuani en antanut ympäristön määritellä itselleni. Muut kun innostuivat Think Twicen lätyistä, minulle ne olivat vain kehnonpuoleista pehmorockia. Nykyäänkään en voi käsittää, miten joku Hillsong jaksaa koskettaa samoilla kolmella soinnuilla levy toisensa jälkeen tiettyä populaatiota, kun taas minä ja 2/5 seurakunnan yleisöstä rukoilee hiljaa mielessään, että loppuis jo. Kun ei ymmärrä, niin ei ymmärrä.
Itseäni on aina kiehtonut kristinuskon ja helluntalaisuuden ydinasiat, eli Raamattu, Jeesus, armolahjat, seurakunta ym. Helluntailiikkeen ja herännäiskristillisyyden historiakin on hyvin hallussa. Sen sijaan ytimen ympärille rakennettu kristillinen kulttuuri on aina ollut vieras, vaikea ja vastenmielinen. En ole ikinä päässyt siihen kulttuuriin sisälle – ja toisinaan tuntuu ettei kyllä ole hyväksyttykään. Ytimessä olen turvassa, mutta toisinaan sitä tuntee olevansa vieras veljiensä keskellä.
Edesmennyt oppi-isäni Jouko Varis totesi erään kerran musiikista keskusteltaessa mielestäni viisaasti: “Olennaista on, että musiikki on laadukasta” Minulta huono musiikki ei saa synninpäästöä sen perusteella että sen tekijät uskovat samaan suuntaisesti kuin minä, vaan sen oikeasti pitää olla laadukasta. Niinpä maksan mieluusti mieleisestäni musiikista ja seinääni koristaa menneiden keikkojen pääsylippujen kollaasi.
Tuohon laatuvaatimukseen on kyllä helppo yhtyä :)
Se mitä kirjoitat Hillareista pisti miettimään, että tyylilläkin on vähän turhan iso merkitys. On harmillista jos joku kokee jäävänsä ulkopuolelle sen takia, että musiikki ei sovi itselle tyylillisesti. Tämähän taitaa olla yksi keskeisiä käytännön ongelmia seurakunnissa. Vanhempi polvi ei jaksa Hillarisukupolven kertosäkeistöjen veivausta ja nuoret karsastaa Pitkän kirjan biisejä (perinteisillä sovituksilla esitettynä). Miten seurakunnan musiikkitarjonnan saisi vastaamaan sopivassa suhteessa kaikkia seurakuntalaisia?
Kysymys ei ole suunnattu pelkästään sinulle Liberaali :)
P.S. Oli muuten valtavan kaunis ja tunnelmallinen messu Turun Tuomiokirkossa tänä aamuna. Musiikkikin oli laadukasta: Chorus Cathedralis Aboensis -kuoro toimi esilaulajana ja esitti muutaman kauniin kappaleen, Rautavaaraa ja Messiaenia. Kyllä siinä sielu ja henki lepäs :) Saarnaki oli puhutteleva ja ajankohtainen.
On myös totta, että meillä on ehkä paljon vakavampiakin syitä, joiden perusteella ihmiset jäävät ulkopuolisiksi, kuin musiikkityylit. Usein tuntuu, että niille todella ulkopuolisille ei musiikkityylillä ole mitään merkitystä, vaan seurakunnan ilmapiirillä ja ihmissuhteilla. Valitettavan usein juuri siellä sisäpuolella me tappelemme epäolennaisista. :)
Se että Hillsong jaksaa koskettaa kolmella soinnulla, ei mielestäni ole mitenkään outoa populaatiossa, joka on kasvanut kolmen soinnun musiikki ympärillään. En muuten ymmärrä miten voidaan olla hyväksymättä joku sisään musiikkikulttuuriin? Tietysti, jos sisään ollaan valmiita tulemaan vain omilla ehdoilla, voi se olla hankalaa?
Ydinasioihin on kyllä juuri varsinkin helluntailaisuudessa kuulunut myös yhteinen laulu, joten siinä mielessä edustat tältä osin marginaalia. Ja lauloihan se Jessekin jo aikoinaan opetuslastensa kanssa. Pelastuksen kysymystä tästä ei onneksi nykyään tehdä, mutta aiemmin kyllä!
Helppo on yhtyä Joukon toteamukseen, mutta se ei mielestäni kuitenkaan poista tämän keskustelun tarvetta ja oikeutusta! :) Kuulostaa ehkä ennemminkin tyypilliseltä helluntailaiselta tavalta lakaista haastava kysymys maton alle kieltämällä sen olemassaolo yksikantaisella heitolla? ;)
Huom. Teksti sisältää yliannostuksen ironiaa. Tarkista päivän ironian saantisuosituksesi ennen nauttimista.
Joo, helluntaikuittailulla on vankat perinteet ja taatusti jatkajat.
Ja juu marginaalissa ollaan, oma vikani, mitä menin lukemaan muutakin kuin Aku Ankkaa. Jos siteeraa Dorothee Sölleä ja Ludwig Wittgensteinia samassa lauseessa, niin saa kyllä syyttää yksinäisyydestään vain itseään.
Ja lopuksi: musiikkikulttuuriin ei pääse sisälle aivan kuten ei pääse koko evankelikaaliseen populaarikulttuuriin: on oma itsensä.
Ironia on aika kätevä vetää verhoksi, kun haluaa sanoa mitä mieleen tulee ja toisaalta jättää takaportti auki, jos toinen ottaakin liian tosissaan. Vankat helluntaiperinteet tälläkin. :P
Elitistinen yliopistossa opiskelleiden “maallikot lukevat vain aku ankkaa ja kuuntelevat huonoa musiikkia” -asenne on myös kovasti yleistynyt rakkaassa skenessämme.
Tuskin minkään kulttuurin sisälle pääsee olemalla vain oma itsensä tekemättä minkäänlaisia kompromisseja ympäristön ehdoilla? Ei myöskään laatumusadiggareiden. :) Itsellänikin on tästä vankka kokemus.
Ja jottei ihan menisi vaan kuittailuksi, niin täytyy todeta, että olen todellakin samaa mieltä kanssasi siitä, että musiikin täytyy olla hyvää ja että seurakunnassa pitää olla tilaa myös toisinajattelulle (ja jopa ääneen ajattelulle). Ja edelleen jokaisen tulisi voida kokea seurakunta kodiksi, jossa myös omat mieltymykset huomioidaan.
Juuri näistäkin syistä sunnuntaidebatteja käydään! :)
Tarviiko kaiken musiikin kuuntelun ollakaan rakentavaa? Eihän kaikki muukaan touhuamisemme meitä rakenna. TV.n katselu, suihkussa käyminen, shoppailu… Eiks voida kuunnella musiikkia, jota vaan on kiva kuunnella ja josta saa hyvät fiilikset – kunhan se vaan ei hajota meitä eli vie väärään suuntaan? Niinä hetkinä, kun halutaan aitouskovaisesti rakentua, kuunnellaan sitten hengellistä musaa?
onhan se vähän näinkin, mutta vanhastaan musiikkikeskustelussa on ollutkin painolastina nimenomaan se, että kaikkea maallista musiikkia on automaattisesti pidetty hajottavana ja perkeleellisenä!
Eikun tämmöinen blogaaminen ja keskustelu on perkeleestä :-D
Ei sentään. Mä en usko, että ilman määrätietoista ponnistelua on edes mahdollista toteuttaa kattavaa musiikkitarjontaa seurakunnassa. Sekulaaripuolen musiikin turmiollisuuteen vaikuttaa varmasti Verbaalisessakin käsitelty c-kasetti, joka taannoin kiersi seurakunnissa. Kun silmät kirkkaina puhutaan musiikin hengestä, alkoholin hengestä ja muista demoneista ja voimista, jotka salaa turmelevat varomattoman uskovan aivot, on keskustelusta ilmat pihalla jo lähteissä. Itsekin olen kerran hävittänyt kaiken maallisen musiikin ja velipoika ärsyyntyi aikoinaan koko keskusteluun niin perin pohjin, ettei sen koommin ole eritellyt kuunteluitaan. Uskossa tuntuu säilyneen. Yksi kaveri heitti maalliset levynsä sillalta järveen. Siinä meni omat ja lainatut levyt samalla…
ei järki, päivän naurut tuli tuosta lainalevyjen jorpakkoon heittämisestä. Paras mihin olen itse törmännyt, on laktoosi-intoleranssin henki, jota eräästä pahaa-aavistamattomasta raukkaparasta koitettiin ajaa ulos! :P
Musiikkia, musiikka
Musiikki on merkillinen ilmiö: ihmisen kehityksen kannalta tarpeeton, mutta silti kaikkien tavoitettavissa ja kaikkialla vaikuttava elementti, johon voi ottaa oikeutetusti kantaa jokainen, myös epämusikaalinen kuulija kuin lahjakas säveltäjäkin.
Se on kieli jota dementoitunutkin vielä ymmärtää. Lapsuuden laulut kaikuvat vanhainkodissakin.
Ei siis ole yhdentekevää mitä musiikkia kuuntelet, sävellät tai esität.
Jos kyseessä on vokaalimusiikki, on sitten vielä verbaalinenkin aspekti.
Sitä ei pidä väheksyä, vaan sanoittaa harkiten ja välttää tautologista lässytystä.
Musiikki on kuitenkin niiiin kulttuurisidonnaista, että on vaikeaa sanoa mikä on “hyvää” musiikkia.
Itse pidän länsimaista klassista musiikkia monine lajeineen parhaana.
Hengellisyys on tosin jotain aivan muuta.
Tai ehkä jalkapallokin voi sitten olla hengellistä…miksei…
Mitä tarkoitat sillä, että musiikki on ihmisen kehityksen kannalta tarpeeton? Mitä on ihmisen kehitys?
Musiikki on kulttuurisena ilmiönä verrattavissa esim. tiedon keräämiseen ja välittämiseen. Se on ihmiselle ominaista toimintaa, kuten muutkin taiteen muodot. Ilmeisesti jo kivikaudella ihmiset on soitelleet erilaisilla yksinkertaisilla instrumenteilla. Todennäköisesti on myös lauleltu. Mutta miks se on ominaista niin se onkin sitten vaikeampi juttu.
Tarpeetonta musiikki ei ole koskaan ihmisen kannalta, aina sillä jokin funktio on, kevyimmillään pelkkä itsensä ja toisten viihdyttäminen. Usein se on kuitenki osa viestin välittämistä, esim. kirkollisessa traditiossa musiikkia on käytetty nimenomaan sakraalien tekstien resitoimiseen. Samoin musiikilla on pystytty tuomaan jumalanpalveluskaavaan jäsennelty rakenne, joka näkyy edelleen varsinkin katolilaisuudessa ja osittain myös luterilaisuudessa. Yhtälailla meillä helluntailaisuudessa on kiinteät kaavat, joissa musiikki on olennainen osa :)
Mutta siinä oon ehdottomasti samaa mieltä, että merkillinen ilmiö musiikki kyllä on :)
Musiikilla ei ole kehitysopin kannalta mitään lajia muokkaavaa funktiota. Tietysti voi olettaa että koko kehitysoppi (ohituskeppi) on puutteellinen selitysyritys ihmisen kehytiksestä…
Silti on aivan mahdotonta edes kuvitella ihmisen sosiaalista tiomintaa missä ei olisi musiikkia.
Paizi hevikonsertit, olivat ne sitten “hengellisiä tai ei…sehän ei ole edes musiikkia. No, tämähän oli vain minun käsitykseni.
Koko kehitysajatus särähtää pahasti korvaan, vaikkei mentäisikään biologiseen evoluutioon. Kulttuurievoluutio ei ole nähdäkseni ihmisen kehitystä, vaan pikemminkin ihmisen osaamisen ja tieteen kumuloitumista. Menneet sukupolvet ovat olleet yhtä älykkäitä kuin nykyihmisetkin, mutta heillä on vain ollut käytettävissään vähemmän tietotaitoa.
Musiikin “kehittyminen” liittyy tiiviisti samaan tiedon ja taidon kumuloitumiseen sukupolvittain. Musiikki kulttuurisena ilmiönä vaikuttaa sen mitä vaikuttaa kulttuurin muokkautumiseen. Esimerkiksi nykyään genreytymisen myötä on syntynyt ihan omia alakulttuurejaan, esim. hevarit, jotka helposti hakeutuvat toistensa seuraan ja ovat osana historiallisesti uuden alakulttuuriin edelleen muokkaamisessa. Tämä ei kyllä ihan suoranaisesti päde vanhempaan musiikkiin, sillä “musiikkia musiikin vuoksi” ajattelu on sen verran tuore ilmiö.
Mutta kuten sanoit, on mahdotonta kuvitella kulttuuria, jossa ei olisi musiikki jollakin tavalla osallisena. Kyllä se aina oman jälkensä jättää :)
P.S. Hevi ei uppoa minuunkaan, mutta suotakoon se niille, jotka siitä pitää :P
Musiikki on kaunis lahja Jumalan taivaasta ja siunaukseksi meille ja tämä tuo kauniin ja jalon hetken meille kuunnellessammae laulua taikka hyvää musiikkia.Kun S kuningas Saul oli pahan hengen vallassa ,niin silloin Daavid otti harpun ja alkoi soittamaan jotain hyvin taivaalista ja kaunista . Ja Saul koki vapauden pahoista hengistä ja tuskasta.Musiikki myös parantaa ja lievittäää vaivoja ja tuo mukanaan taivaan ja lämpöisen rakkauden mukanaan ,kiitos ja siunausta ja muistakaa myös rukoilla,keijo södertälje
Päivitysilmoitus: 2010 in review « sähköpaimen