Category Archives for johtajuus

28 päivää myöhemmin


Bloggauskuu alkaa kääntyä loppua kohti, mutta vielä on viimeisen rutistuksen aika.

Aina silloin tällöin kuulee, että uuden tavan muodostamiseen tai vanhasta (huonosta) eroon pääsemiseen menee 21, 28 tai 30 päivää. Loppujen lopuksi niin hyvät kuin huonotkin tavat ovat seurausta valinnoista, joten siinä mielessä jokaisen tavan ylläpitämiseen tarvitaan niiden valitsemista uudelleen ja uudelleen joka päivä. 28 päivää on kuitenkin hyvä alku.

Ensin me muokkaamme tapamme, sitten tapamme muokkaavat meidät.
–Charles C. Noble

Olen itseasiassa suorastaan hämmästynyt, miten suuri vaikutus bloggauskuu-haastella on ollut omaan kirjoittamiseen ja jokapäiväiseen elämään. Ja yllättävän pienellä vaivalla. Kun on julkisesti haastanut itsensä tekemään jotakin joka päivä, kynnys sen tekemättä jättämiseen on huomattavasti suurempi, kuin vain omassa päässä heitettyjen haasteiden kohdalla. Kunhan projekti on riittävän yksinkertainen ja selkeästi määritelty, ei sen toteuttaminen edes ole missään vaiheessa vastenmielistä.

Nyt onkin lähestymässä oman haasteeni kriittinen piste. Sen päättyminen. Tulevina päivinä mitataan onnistumista ennen kaikkea sillä, säilyykö päivittäinen kirjoittaminen elämässäni jatkossakin. Olen kirjoittanut blogia iltaisin ja se on jonkin verran vaikeuttanut esim. vaimon nukkumaanmenoa, koska tietokone on meillä vielä toistaiseksi makuuhuoneessa. Muuton myötä se kuitenkin siirtyy olohuoneeseen, joten tilanne on siinä suhteessa parempi. Seuraavaksi haastan kuitenkin itseni kirjoittamaan iltojen sijaan aamuisin. Se tietysti tarkoittaa myös aikaisempaa heräämistä, mikä on yksi kestohaaveeni. Ehkä aloitankin jälleen jo joulukuussa, täytyy vähän vielä työstää asiaa.

Tässä kuitenkin kuusi hyvää vinkkiä uusien tapojen omaksumiseen tai vanhojen hylkäämiseen:

  1. Yksi haaste kerrallaan. Älä yritä muuttaa koko elämääsi kerralla. Ota aluksi yksi tapa työn alle, ja kun onnistut siinä, saat uutta intoa ja voimaa käydä seuraavan kimppuun.
  2. Tee etukäteen selkeä aikataulu. Määrittele alkamis ja päättymispäivä, jolloin voit jo etukäteen hypettää itsellesi ja ystävillesi, että kohta se alkaa.
  3. Sitoudu vähintään 28 päiväksi. Neljässä viikossa uusi tapa on löytänyt paikkansa päivittäisten rutiinien joukosta.
  4. Älä lannistu epäonnistumisesta. Vaikka sortuisit vanhaan tapaasi tai epäonnistuisit uudessa, älä anna periksi, vaan käy kiinni entistä suuremmalla innolla.
  5. Juhli onnistumista. Päätä jo etukäteen sopiva palkinto haasteen onnistumisesta. Mutta jos tarkoituksena on esim. lopettaa tupakointi, älä palkitse itseäsi kartongilla. Tai jos tavoitteena on terveellisemmät elämäntavat, älä missään nimessä juhli onnistumista kolmen päivän hiilarimättöputkella sohvalla makaillen. Palkinto kannattaa olla ihan jotain muuta, kuin varsinainen haaste.
  6. Tee haasteestasi julkinen. Kerro projektistasi facebookissa tai aloita vaikka uusi blogi. On huomattavasti vaikeampaa antaa periksi, kun kaikki ystävät tietävät mihin olet ryhtynyt. Heistä on myös paljon iloa tukijoina ja kannustajina, joten sinulla on paremmat mahdollisuudet onnistua.

Näillä eväillä minä olen onnistunut saamaan bloggauksen todella käyntiin ja uskon vakaasti, että tämä ei jää tähän. Seuraava haaste on jo työn alla.

Olkaa minun seuraajiani


Lisäsin viereiseen sivupalkkiin nappuloita, joista voit seurata sähköpaimen-blogia ja minua eri sosiaalisissa medioissa. Olen mukana monessa muussakin, mutta tässä nyt on tällä hetkellä olennaisimmat:

rss — Voit tilata blogin rss-syötteen suoraan suosikkilukijaasi.

facebook — Voit tykätä sähköpaimenen facebook-sivusta, jolloin näet uudet blogikirjoitukset aina facebookin etusivulla. Voit tietenkin olla myös facebook-kaverini.

twitter — Voit seurata minua myös twitterissä,

google+ — google plussassa, jossa olen mukana lähinnä tarkkailijana, tai

linked.in — linkedinissä, jossa verkostoidun työelämän näkökulmasta.

flickr. Joitakin ohimennen nappaamiani valokuvia näet flickrissä.

last.fm. Ja jos olet kiinnostunut kuuntelemastani musiikista, voit tutustua last.fm -sivuuni.

 

Miksi moinen sosiaaliporno? Hyvä kysymys. En kuvittele olevani niin kiinnostava persoona, että kaikki kansa haluaisi tietää, mitä joululauluja olen tänään kuunnellut enkä kaipaa kipeästi julkisuutta tai mittaa egoani facebook-kavereiden määrällä. Minua on kuitenkin alusta asti kiehtonut internetissä juuri sen mahdollistama verkostoituminen ja avoimuus. En missään nimessä tarkoita, että verkossa pitäisi jakaa koko elämä ja jokainen vessassakäynti, mutta kyllähän sosiaalinen media on mahtava mahdollisuus suhteiden luomiseen ja ylläpitämiseen. Se on myös oiva kanava mielipiteen ilmaisulle ja keskusteluun osallistumiselle.

On tietenkin päivänselvää, ettei facebook-kaveruus tai verkon kautta seurailu ole koskaan sama asia kuin luonnollinen ihmisten välinen kanssakäyminen, mutta eihän se yritäkään sitä olla! Olen väsynyt kuulemaan verkostoista poisjättäytyneiden perusteluita siitä, miten oikeat ystävät ovat niitä, joita näkee oikeasti usein tai joihin pitää yhteyttä esim. puhelimella. Millä perusteella joulukortti tai kännykkä on oikeampi media yhteydenpitoon kuin jokin muu?

En ole tällä hetkellä johtavassa asemassa, mutta aikaisemmin nuorisopastorina ollessani huomasin, miten kätevää eri verkostopalveluiden kautta oli pitää yhteyttä omiin seuraajiin. Kaikki eivät tietenkään niitä käyttäneet, mutta suurin osa kuitenkin. Myös monien vanhojen tuttujen kanssa on päästy uudelleen pitämään yhteyttä, vaikka väliin on jäänyt monta vuotta ilman juuri minkäänlaista kontaktia. Pidän esimerkiksi facebookkia loistavana mahdollisuutena myös avoimesti osoittaa, että kristitty – ja jopa pastori(!) – on ihan tavallinen ihminen, jolla on hyviä ja huonompiakin päiviä. Mielestäni sosiaalinen media parhaimmillaan toimii avoimuutta ja tilivelvollisuutta lisäävänä ja ennalta ehkäisee sädekehänkiillotusta ja pylväspyhimyksellisyyttä.

Voiko elämä verkostoissa olla sitten liiankin avointa? Varmasti voi. Pelottavia esimerkkejä on paljon. On aina hyvä miettiä mitä kaikkea julkisesti voi – ja kannattaa – kertoa ja on tärkeää ymmärtää, että kaikessa jakamisessa on tavallaan kysymys julkaisutoiminnasta. Toisaalta nykyään myös lukijat osaavat pääosin erottaa erilaiset statuspäivitykset vakavammista julkaisuista, joten liian massiivistakaan sensuuria ei kannata ryhtyä harjoittamaan, jos oikeasti haluaa lisätä avoimuutta. On myös hyvä muistaa, että sananvapaudenkaan varjolla ei ketään tule tahallisesti loukata.

Jossain pohdittiin, että entä jos on tulevaisuudessa pyrkimässä vaikkapa presidentiksi, kannattaako silloin päästää nettiin ajatuksiaan ja mielipiteitään, joita voi myöhemmin joutua katumaan? Itse en usko, että kahden vuosikymmenen päästä kukaan enää haluaa koko kansan johtajaksi ihmistä, jonka taustat eivät ole avoimesti esillä sosiaalisessa mediassa.

Mistä tietää, että joku on johtaja? Siitä, että joku seuraa häntä. Ketä sinä seuraat? Kuka seuraa sinua?

Painonhallintaa – osa n

Vuotuinen elopainosyklini on jälleen siinä vaiheessa, että on aika alkaa muuttaa ruokailutottumuksia terveellisempään suuntaan. Kulminaatiopiste oli kuluvan viikon tiistaina, kun vaaka näytti henkilökohtaista koko elämän ennätyspainoa, 84 kiloa. Painoksihan tuo ei sinänsä ole paha, mutta kun suurin osa siitä on vyötäröllä ja vielä lyhyessä ajassa kerättynä. Kesäkuussa ennen uuden työn aloitusta painoin nimittäin kahdeksan kiloa vähemmän. Syynä lihomiselle ei ole työ, vaan lounaan syöminen ravintolassa jokaisena arkipäivänä. Aika pahasti on lähtenyt ruokailutottumukset lapasesta ja tilaisuus on tehnyt hiilarivarkaan.

Painoni on sahannut viimeiset kymmenen vuotta tasaisesti seitsemän- ja kahdeksankymmenen välissä ja nyt on taas aika lähteä jahtaaman tuota pienempää. Viisi vuotta sitten aloitin ensimmäistä kertaa kymmenen kilon painonpudotusprojetkin ja onnistuinkin siinä vastoin kaikkia odotuksia alle puolessa vuodessa. Palkintona oli silloin elämäni ensimmäinen Applen tietokone, joten se ilmeisesti oli tehokas motivaattori. Nyt on kuitenkin tähtäimessä pysyvä ruoka- ja liikuntaremontti eikä missään nimessä mikään laihdutuskuuri. Olen välillä tiputtanut painoa karppaamalla, välillä juoksemalla, mutta alkaa tuo keski-ikä ja -luokka lähestyä sen verran kovaa kyytiä, että nyt olisi löydettävä paras pysyvä tapa syödä ja elää. Painoni kehitystä kirjaan kätevään skinnyo-palveluun, josta sitä voi seurata, jos jota kuta jostain kumman syystä kiinnostaa.

Vähennän toki huonoja hiilihydraatteja ruokavaliostani reilusti, ennen kaikkea vehnää ja sokeria. En aio ryhtyä absolutistiksi, mutta pääosin jätän edellä mainitut normaaliruokavaliostani pois. Suurin haaste on tuo lounasruokailu, mutta uskon, että siihen löytyy ratkaisu. Kerro vinkkejä kommentteihin, jos tiedät hyviä salaattiannoksia tarjoavia ravintoloita Seinäjoella. Kaamosväsymyksen paikkaamisen vedetyt sokerihuurretut iltamässyt täytyy myös korvata hedelmillä ja marjoilla, jotka oikeasti auttavat eivätkä lisää pimeyden aiheuttamaa synkkyyttä.

Liikuntaa olen harrastanut viime vuodet tasaisen epätasaisesti, mutta nyt on tavoitteena löytää siihenkin pysyvä rytmi. Lenkkeilyä, kuntosalia ja ehkäpä joku äijäsähly kerran viikossa, Seinäjoki anyone? Tarkoitus on käydä 2-3 kertaa viikossa lenkillä, 2-3 kertaa kuntosalilla ja kerran viikossa höntsäpallon perässä. Kuten kerroin, en ole koskaan ollut mikään himoliikkuja, mutta uskon, että löydän hyvän tasapainon ja säännöllisen rytmin paremmin nyt, kun muukin elämä on säännöllisempää. Siis kunhan tästä muuttohässäkästä ensin selvitään.

Nyt on hyvä aika jälleen kokeilla 30 päivää ilmaiseksi ensi vuoden uudenvuodenlupauksia, ennenkö ne täytyy lunastaa. Haastan sinutkin mukaan joulukuun ajaksi terveellisempään elämään, niin ei ole sitten tammikuussa niin kova morkkis. Tottakai jouluna syödään vähän suklaata ja muutakin makeaa, mutta kohtuudella. Minkä pienen terveellisen muutoksen sinä voisit tehdä tänään eikä vasta ensi maanantaina/kuussa/vuonna?

5 helppoa askelta kiittämättömyyden säilyttämiseen

Amerikkalaisten perhejuhlien isä ja äiti, kiitospäivä, hurahti jälleen ohi eilen ja tänään on rapakon takana vietetty kulutushysteeristä mustaa perjantaita, vuoden massiivisinta alennusmyyntiä, tai vaihtoehtoisesti älä osta mitään -päivää. Minä en tainnut ostaa tänään mitään, mutta se ei ollut tarkoituksellista. Kumpaan sinä osallistuit? Mielestäni molempia tarvitaan. Kulutuksen ja talouskasvun varaan rakennettu yhteiskunta tarvitsee toimiakseen välillä jopa hysteerisiä kuluttajia. Toisaalta meille kaikille tekisi erittäin hyvää viettää säännöllisesti päiviä, jolloin emme tee yhtään hankintaa, vaan päin vastoin luovumme jostain ja annamme omastamme. Suurin osa ihmisistä on kysyttäessä sitä mieltä, ettei raha tuo onnellisuutta, mutta silti poikkeuksetta jokainen myöntää, että jos rahaa olisi vähän enemmän, se tekisi elämän paremmaksi. Näin ainakin kuvittelemme.

Miamin yliopiston tutkimuksen mukaan kiitollisuus on muuten erittäin terveellistä. Ihmiset, jotka ovat tietoisesti valinneet päivittäisen kiitollisen asenteen, ovat mm. terveempiä, optimistisempia, harrastavat useammin liikuntaa, saavuttavat tavoitteensa ja kestävät stressiä paremmin. Varmasti nuo seuraukset synnyttävät myös kiitollisuutta ja positiivisen kehän. Jos tämä kaikki kuulostaa sinusta liian ällöamerikkalaiselta tehokkuuden tavoittelulta, tässä muutama loistava neuvo, joiden avulla voit pysyä kiittämättömänä. Olen alun perin bongannut nämä pastori Craig Groeschelin saarnasta ja itsekin näistä joskus opettanut. Ja valitettavasti myös toteuttanut näitä omassa elämässäni säännöllisen epäsäännöllisesti.

  1. Kehitä kiittämättömyyden taitojasi.
    Vaikka sinulla olisi kuinka monta hyvää syytä olla kiitollinen, kadehdi niitä, joilla on jotain mitä sinulta puuttuu. Kun esim. katsot televisiosta sisustusohjelmaa, ajattele koko ajan, että sen ohjelmaan valitun juntin sijaan sinun pitäisi olla ilmaisen pintaremontin saaja!
  2. Vertaile itseäsi niihin, joilla on enemmän.
    Paljon enemmän! Jos olet esim. tyytyväinen kotiisi, mene asuntomessuille tai huomattavasti rikkaamman ystävän luokse ja vertaile säälittävää luukuasi hänen miljoonataloonsa. Tämä on ihan varma nakki, kiitollisuus unohtuu hetkessä.
  3. Tavoittele väliaikaista omaisuutta enemmän kuin iankaikkista.
    Ymmärräthän, että elämä on itseasiasiassa yhtä kuin omaisuutesi. Unohda ihmissuhteet, hengelliset asiat ja kestävät arvot. Elämähän on vain väliaikaista. Hanki lisää tavaraa. Mitä enemmän, sen parempi. Mitä isompaa ja kalliimpaa, sen parempi!
  4. Jos olosuhteet eivät miellytä, syytä muita.
    Esim. Jumalaa. Jos hän olisi oikeasti kaikkivaltias, sinulla olisi kaikkea mitä haluat ja olisit varmasti onnellisempi. Jos olet tyytymätön ihmissuhteisiisi, siihen ettei sinulla ole parisuhdetta tai siihen että puolisosi ei enää miellytä sinua, syytä Jumalaa!
  5. Muista aina, että ansaitset parempaa.
    Sinulla on oikeus onnellisuuteen. “Because your worth it.” Sinulla on ollut rankka elämä. Ansaitset todellakin ne uudet kengät, auton, käsilaukun, veneen, puoli litraa Ben&Jerry’s jäätelöä, mitä vain, koska olet sen arvoinen. Ja jos sinulla ei ole siihen varaa, ota velkaa ja vinguta visaa. Sinä ansaitset parempaa!

Nuo viisi periaatetta saattavat vaikuttaa huvittavilta, mutta todellisuudessa länsimaalainen yhteiskunta toteuttaa niitä antaumuksella. Ei ole siis niinkään merkitystä sillä, miten ajattelet ja miten sanot eläväsi, vaan sillä miten elät. Jos haluat kristittynä vaikuttaa ympärilläsi oleviin ihmisiin, älä sano miten tulisi elää vaan näytä se elämälläsi. Tämä on vaikea läksy, ainakin minulle.

Täytyy olla parempi tapa

20111123-211242.jpgSain minäkin isänpäivälahjaksi Steve Jobsin elämänkerran. Mahdottoman paksu kirja (400 ss.), mutta mukaansatempaavasti kirjoitettu. Ensimmäiset sata sivua ehdin viime viikonloppuna lukaista. On se ollut merkillinen mies pienestä pitäen. Huippuälykäs ja suorastaan nerokas, mutta kuten monet kaltaisensa, myös aikamoinen monsteri ihmissuhdeasioissa. On mielenkiintoista, miten harvoin huippuäly ja tunneäly kulkevat käsikkäin.

Minulle on tullut jo ennen kirjan lukemista tärkeäksi Steven eräs kuuluisa lausahdus: “There must be a better way.” — Täytyy olla parempi tapa. Oli kysymys sitten tietokoneen fyysisestä rakenteesta tai sen käytettävyydestä, Apple on löytänyt johtajansa kanssa parempia tapoja tehdä asioita. Monikaan firman tuote ei ole heidän itsensä ensimmäisenä keksimä, mutta Apple onkin keskittynyt tekemään samoja asioita paremmin.

Kuinka usein sinä tyydyt arkipäiväisissä haasteissa tai suuremmissa ongelmissa tavanomaisiin ratkaisuihin? Onko sinulla tapana jäädä mukavuusalueelle ja tehdä asiat totutulla tavalla vain, koska ajattelet, että se vaatii vähemmän ponnistelua? Minä ainakin joudun usein haastamaan itseäni ja omaa tekemistäni – täytyy olla joku parempikin tapa! Osittain on kyse varmasti insinöörimielen kaipuusta optimoida kaikkea mikä liikkuu ja vaarana voi tietysti olla liiankin kuluttava pyrkimys täydellisyyteen kaikessa. On hyvä erottaa asiat, joissa riittävän hyvä on todellakin riittävän hyvä, niistä, jotka voi ja on syytä tehdä paremmin.

Jälleen myös seurakuntaelämässä tähän törmätään erittäin usein. Meillä on edelleen käytössä monia joskus hyväksi havaittuja toimintamuotoja tai keinoja, joiden tekemistä on jatkettu vuosikymmeniä vain, koska kukaan ei ole uskaltanut ottaa vastuuta niiden kehittämisestä tai lopettamisesta toimimattomina. Liian usein kuulee ajatuksia siitä, miten näin on aina ennekin tehty tai miten suuri laiva kääntyy hitaasti ja pienin peräsimen liikkein tai miten pienet varovaiset muutokset johtavat suuriin muutoksiin, mutta se ei ole koko totuus. Oikeasti suuret muutokset vaativat suuria muutoksia! Täytyy olla parempi tapa!!

Bloggauskuu – kolme viikkoa täynnä

Kolme viikkoa bloggauskuuta takana ja reilu viikko vielä edessä. Kokemus on ollut hurjan opettavainen! Kynnys tekstin tuottamiselle on selkeästi madaltunut, vaikka inspiraatio on välillä edelleen yhtä lailla hukassa kuin ennenkin. On ollut hienoa huomata, että oli innostusta tai ei, pystyn kuitenkin kirjoittamaan ja pääsen “tyhjän paperin kauhusta” eteenpäin päivä toisensa jälkeen. Aika usein olen aloittanut kirjoittamaan jotakin ja todennut, että tänään ei ole tämän aika. Olen tallentanut luonnoksen ja aloittanut alusta toisella aiheella. Joihinkin keskeneräisistä luonnoksista olen palannut toisella kertaa ja saanut niistä valmiin postauksen aikaan. Aika monta pientä alkua on edelleen varastossa ja osaan niistä palaan vielä bloggauskuun aikana, loput jääkööt myöhemmäksi.

Päivittäinen (yhtä sääntöä vahvistavaa poikkeusta lukuunottamatta) bloggaus on myös osoittanut oikeaksi lähes vuoden takaisen ajatuksen: kirjoittaminen on ajattelun jalostunein muoto. Suorastaan harmittaa, että sen käyntiin saamiseen meni melkein vuosi, mutta parempi marraskuussa kuin ei milloinkaan. Toivottavasti tämä into ei pääse hiipumaan joulun lähestyessä.

Samaan aikaan, kun bloggauskuu loppuu, alkaa työni Seinäjoella. Ajelen siis muutaman viikon ajan edestakaisin arkipäiviksi Pohjanmaalle ja viikonlopuksi kotiin. En ehkä pysty jatkamaan samassa mittakaavassa päivittäistä kirjoittamista, mutta edelleen aion joulukuussakin pitää sopivaa tahtia yllä. Vähintään kaksi tekstiä joka viikko. Työsuhdetietokoneeni ei toimi muuta kuin firman verkossa, enkä jaksa varmasti heti työpäivän päätteeksi olla kirjoittamassa blogiin, ainakaan joka päivä. iMac jäänee vielä muun perheen käyttöön Lahteen, joten viikonloppuisin voin tietenkin kirjoittaa tällä. Toivottavasti kynnys uuden postauksen aloittamiseen ei ehdi kasvaa liian korkeaksi, vaikka pitäisinkin muutaman välipäivän.

Tähän väliin vähän tilastoja marraskuun kolmelta ensimmäiseltä viikolta:

  • Päivittäisiä lukijoita keskimäärin 60 (edellisten vuosien keskiarvo on vähän reilu 30 ja tänä vuonna tähän asti vain 15 päivää kohti)
  • Toinen viikko on ollut toistaiseksi paras: yli 500 lukijaa.
  • Tämä kuu on ollut 1329:llä lukijalla toistaseksi 8. paras kuukausi koko sähköpaimenen historiassa.
  • Bloggauskuun aikana on kirjoitettu 44 kommenttia (mukaan lukien omani).
  • Kommentoiduin juttu on ollut Digitaaliseurakunnan mediajeesus.

Säännöllisellä ja jopa päivittäisellä kirjoittamisella on siis selkeästi merkitystä blogin kävijämäärien kannalta. Tämä on tietysti itsestäänselvää ja olen sen aina tiennyt, mutta on kiva kokea se käytännössä myös oman blogin kanssa. Sisällön laatu tietysti ratkaisee varmasti vielä enemmän, mutta koska sillä en vielä pääse pätemään, täytyy panostaa määrään.

Kiitos kaikille lukijoille ja bloggauskuussa mukanaeläneillä, tehdään viimeisestä reilusta viikosta vielä edellisiäkin parempi. Erityiskiitos kommenteistanne! Niitä kaivataan edelleen lisää, koska kuten kanssakisaajani Villekin mainitsi, ne kertovat kuitenkin kaikkein parhaiten siitä, että blogia luetaan ja että se saa välillä jopa keskustelua aikaan.

Penkkiurheilun suomenmestaruus

Päätin yllättää tänään itseni kansainvälisen miestenpäivän kunniaksi ja suuntasin aikuiselämäni ensimmäistä kertaa penkkiurheilemaan. Joskus junnuna olen viimeksi seurannut mitään lajia paikan päällä katsomosta enkä nyt televisiostakaan ole vuosiin katsonut juuri muuta urheilua kuin jääkiekon mm-kisat. Olen itseasiassa, jos en Suomen, niin ainakin Euroopan huonoin penkkiurheilija.

Ystäväni arkkipiiska Lehtola oli tänään led-screenin käyttömestarina Seinäjoen Peliveljien pelissä ja niinpä löysin itseni salibandykentän laidalta vip-katsomon eturivistä. Ja mikäs siinä oli katsoessa, kun kotijoukkue vei vierasta kuin pässiä säkissä ja sikaa narussa. Alusta asti oli peli erittäin tiukasti SPV:n näpeissä ja loppulukemat oli komeat 10-2. Ihan siinä heikkolahjaisempikin penkkiurheilija alkoi innostua. Tässähän voi kotikaupunkiin palaamisen ohessa alkaa jopa harkita uuden harrastuksen aloittamista.

Oli yllättävän hauskaa tuntea nahoissaan peliä edeltävä jännitys ja kotiyleisön riemu verkon soidessa jo toisella peliminuutilla. Peliveljien ylivoimaisuus alkoi tietysti laimentaa jännitystä pelin edetessä, mutta kyllä jokainen maali sai voittamisen kulttuurin kuplimaan rinnassa. Tästähän voisi vaikka oppia tykkäämään.

En tiedä miksi en ole aikaisemmin juurikaan urheilun seuraamisesta innostunut. Varmaan on kysymys samoista traumoista, joiden vuoksi en itsekään ole juuri urheilua harrastanut. Täytyy ottaa ensi vuoden projektiksi molempien tasapainoinen lisääminen. Kotikatsomoon on hommaan sopiva ruutukin jo hankittu. Jospa sitä voisi vielä vanhakin innostua – rakkaudest lajiin.

Ihminen on isäkäs

Oikein hyvää mennyttä isänpäivää vielä kaikille isille ja isänmielisille! Omat isänpäiväterveiseni, ja lasten onnittelulaulu papalle, menivät tänä vuonna poikkeuksellisesti näköpuhelimen välityksellä Thaimaahan. Erittäin vähän Skype-puheluita harrastaneena yllätyin erittäin positiivisesti yhteyden toimivuudesta. Lapset vilkuttelivat innostuneina vähintään yhtä paljon omalle kuvalleen kuin kaukomaille.

Meillä kokoontui tänään muutaman perheen raamattupiiri, jossa olemme olleet reilun vuoden mukana. Tällä kertaa jätimme Raamatun lukemisen vähän vähemmälle ja kerroimme kaikki jotakin siitä millainen isä meillä itse kullakin on ollut. Jokaisella oli ainakin jotakin hyvää sanottavaa omasta isästään, mutta uskaltauduimme kertomaan heistä myös niitä vähemmän hohdokkaita puolia. Oman aikuiseksi kasvamisen myötä meiltä kaikilta tuntui löytyvän myös ymmärrystä ja armollisuuttakin menneitä sukupolvia ja heidän haasteitaan kohtaan. Lähes jokaisen isä oli myös kasvanut ja muuttunut iän myötä, pääsääntöisesti myönteiseen suuntaan. Oli kiinnostavaa huomata myös se, miten paljon paremmat eväät omalla sukupolvellamme vaikuttaa olevan haastavien ihmissuhteiden ja lapsuuden kokemusten käsittelyyn, kuin vielä edellisellä. Toivottavasti opimme virheistä, emmekä kaada kaikkea saamaamme sellaisenaan lastemme niskaan tai toisaalta heittäydy aina heiluriefektillä toiseen ääripäähän.

Paavali kirjoittaa eräässä Raamatun kirjeessään kauniisti Jumalasta, taivaallisesta isästä: “josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä.” Ymmärrän tuon ajatuksen siten, ettei Jumalan kutsuminen isäksi ole vain ihmisen psykologinen taipumus tehdä läheisemmäksi jokin suuri ja etäinen jumaluus, vaan päinvastoin, kaikki isyys mitä maa päällään kantaa on inhimillisessä raadollisuudessaankin heijastusta juuri kaikkivaltiaan Jumalan täydellisestä isyydestä. Siksi jokaisen ihmisen isäsuhde väistämättä vaikuttaa myös hänen käsitykseensä Jumalasta. Tämänkin vuoksi on tärkeää ymmärtää, että vaikka maalliset isämme olisivat epäonnistuneet monin tavoin, Taivaan Isän rakkaus ja huolenpito on kaikessa käsittämättömyydessäänkin täydellistä.

Kymmenen tuhannen tunnin sääntö

Mitä mieltä olet lahjakkuudesta? Edustatko sitä koulukuntaa, jonka mukaan perintötekijät ja ympäristön vaikutus antavat toiselle paremmat lähtökohdat vaikkapa pitkän matkan juoksuun ja toiselle mahdollisuuden oppia laulamaan korkealta ja kovaa? Ja joistakin ei vain ole mihinkään, koska Luoja ei ole suonut lahjakkuutta yksinkertaisesti millään elämän alueella? Vai ajatteletko ennemminkin niin, että kuka tahansa voi tulla ainakin hyväksi tai jopa loistavaksi lajissa kuin lajissa, kunhan vain harjoittelee riittävästi? Itse kallistun näistä ennemmin jälkimmäisen puoleen.

On tietenkin selvää, että jokaisen geenit ja kasvatus vaikuttavat paljon siihen, millä alueella lahjoja ilmenee ja toisilla on ehdottomasti paremmat edellytykset kehittyä ja kehittää synnynnäistä lahjakkuuttaan kuin muilla. Väitän kuitenkin, että kuka tahansa voi oppia mitä taitoja tahansa riittävän kovalla työllä. Ja vaikka olisi miten lahjakas hyvänsä, tarvitaan paljon työtä joka tapauksessa, ennen kuin tuloksia ilmenee. Kuten entinen kollegani usein tapasi sanoa:

Todellinen nerous on 5 prosenttia inspiraatiota ja 95 prosenttia perspiraatiota (hikoilua). –Thomas Alva Edison

Suurin osa kyvyistä, joita pidämme synnynnäisen lahjakkuuden osoituksina, ovat itseasiassa taitoja. Taito eroaa luontaisesta kyvystä siten, että se vaatii opettelua, kuten esimerkiksi pyörällä ajaminen, päässälasku tai leipominen. Lääkäri, taikuri ja muistikouluttaja Martti Vannas on jo vuosia hehkuttanut, miten hyvä muistikin on taito, jota voidaan kehittää.

Tärkeintä taitojen kehittämisessä on niiden harjoittaminen jatkuvasti. Jos haluat tulla missä tahansa lajissa loistavaksi, tarvitset siihen 10.000 tuntia harjoitusta. Se tarkoittaa kolmea tuntia päivässä lähes kymmenen vuoden ajan. Ei siis ole ihme, että huippu-urheilijatkin harjoittelevat joka päivä, vaikka olisivatkin jo maailmanmestareita lajissaan. Harjoitus tekee mestarin, mutta mestari tekee harjoituksen uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan…

Mihin sinä aiot käyttää kymmenen tuhatta tuntia seuraavien kymmenen vuoden aikana?

Faija sä tiedät miks me ollaan tääl
Mä tiedän et sä snaijaat, rakkaudest lajiin.
–Jare & VilleGalle

Excellence-kulttuuria


Toinen näkökulma eiliseen riittävän hyvään on sitten tietysti alisuoriutuminen. Vaikka olisi kykyjä, tietoa ja taitoa suoriutua jostakin tehtävästä työnantajan, opettajan tai jonkun muun instanssin vaatimusten mukaisesti, monet laittavat itse riman paljon alemmas ja kynttilänsä vakan alle. Jos on taipumusta mennä aina siitä, missä aita on matalin, saattaa alisuoriutujalta puuttua kunnianhimoa ja halu pyrkiä eteenpäin. Saattaa olla kyse myös epäonnistumisen pelosta. Viime kädessä alisuoriutuminen kulminoituu varmasti motivaation puutteeseen, mikä asettaa tietenkin suuren haasteen johtajille ja opettajille.

Hämmästyttävän usein tähän törmää myös seurakuntaelämässä. Seurakunnan ei tule tietenkään olla missään nimessä suoritus- tai toimintakeskeinen, mutta jos ylipäänsä halutaan tehdä jotain yhdessä, tarvitaan myös jokaisen panosta. On toki täysin ymmärrettävää, että monelle seurakunnan jumalanpalvelukset ja muut yhteiset kokoontumiset ovat keidas hektisen suorittavan arjen keskellä, eikä itseltä välttämättä löydy enää panoksia eikä haluakaan olla niitä antamassa seurakunnan toimintaan.

Enemmän minua ovat aina hämmästyttäneet ne, jotka haluavat olla mukana tekemässä ja touhuamassa, mutta tekevät sen usein vähän vasemmalla kädellä. Armo ja armollisuus kuuluvat tietenkin ennen kaikkea juuri seurakuntaelämään, mutta minusta jatkuva alisuoriutuminen seurakunnallisessa toiminnassakin on outoa. Luulisi, että Jumalalle, jos kenelle haluttaisiin antaa parasta, sen mukaan kuin on Häneltä saatu kykyjä ja lahjoja palvella. Minua häiritsee suunnattomasti ajatus: kyllä seurakunnalle kelpaa kakkoslaatukin.

Kysymys ei ole siitä, että vain huippusuoritukset tai parhaat esiintyjät saisivat lava-aikaa kristillisissä viihdetilaisuuksissa, vaan siitä, että jokainen haluaisi tehdä parhaansa ja antaa omat lahjansa seurakunnan rakentamiseen. Oli kysymys sitten musiikista, pienryhmän johtamisesta tai portaiden lakaisemisesta. Tällaista excellence-kulttuuria Suomen seurakunnat mielestäni kaipaavat. Mitä mieltä sinä olet?