Category Archives for oppiminen

28 päivää myöhemmin


Bloggauskuu alkaa kääntyä loppua kohti, mutta vielä on viimeisen rutistuksen aika.

Aina silloin tällöin kuulee, että uuden tavan muodostamiseen tai vanhasta (huonosta) eroon pääsemiseen menee 21, 28 tai 30 päivää. Loppujen lopuksi niin hyvät kuin huonotkin tavat ovat seurausta valinnoista, joten siinä mielessä jokaisen tavan ylläpitämiseen tarvitaan niiden valitsemista uudelleen ja uudelleen joka päivä. 28 päivää on kuitenkin hyvä alku.

Ensin me muokkaamme tapamme, sitten tapamme muokkaavat meidät.
–Charles C. Noble

Olen itseasiassa suorastaan hämmästynyt, miten suuri vaikutus bloggauskuu-haastella on ollut omaan kirjoittamiseen ja jokapäiväiseen elämään. Ja yllättävän pienellä vaivalla. Kun on julkisesti haastanut itsensä tekemään jotakin joka päivä, kynnys sen tekemättä jättämiseen on huomattavasti suurempi, kuin vain omassa päässä heitettyjen haasteiden kohdalla. Kunhan projekti on riittävän yksinkertainen ja selkeästi määritelty, ei sen toteuttaminen edes ole missään vaiheessa vastenmielistä.

Nyt onkin lähestymässä oman haasteeni kriittinen piste. Sen päättyminen. Tulevina päivinä mitataan onnistumista ennen kaikkea sillä, säilyykö päivittäinen kirjoittaminen elämässäni jatkossakin. Olen kirjoittanut blogia iltaisin ja se on jonkin verran vaikeuttanut esim. vaimon nukkumaanmenoa, koska tietokone on meillä vielä toistaiseksi makuuhuoneessa. Muuton myötä se kuitenkin siirtyy olohuoneeseen, joten tilanne on siinä suhteessa parempi. Seuraavaksi haastan kuitenkin itseni kirjoittamaan iltojen sijaan aamuisin. Se tietysti tarkoittaa myös aikaisempaa heräämistä, mikä on yksi kestohaaveeni. Ehkä aloitankin jälleen jo joulukuussa, täytyy vähän vielä työstää asiaa.

Tässä kuitenkin kuusi hyvää vinkkiä uusien tapojen omaksumiseen tai vanhojen hylkäämiseen:

  1. Yksi haaste kerrallaan. Älä yritä muuttaa koko elämääsi kerralla. Ota aluksi yksi tapa työn alle, ja kun onnistut siinä, saat uutta intoa ja voimaa käydä seuraavan kimppuun.
  2. Tee etukäteen selkeä aikataulu. Määrittele alkamis ja päättymispäivä, jolloin voit jo etukäteen hypettää itsellesi ja ystävillesi, että kohta se alkaa.
  3. Sitoudu vähintään 28 päiväksi. Neljässä viikossa uusi tapa on löytänyt paikkansa päivittäisten rutiinien joukosta.
  4. Älä lannistu epäonnistumisesta. Vaikka sortuisit vanhaan tapaasi tai epäonnistuisit uudessa, älä anna periksi, vaan käy kiinni entistä suuremmalla innolla.
  5. Juhli onnistumista. Päätä jo etukäteen sopiva palkinto haasteen onnistumisesta. Mutta jos tarkoituksena on esim. lopettaa tupakointi, älä palkitse itseäsi kartongilla. Tai jos tavoitteena on terveellisemmät elämäntavat, älä missään nimessä juhli onnistumista kolmen päivän hiilarimättöputkella sohvalla makaillen. Palkinto kannattaa olla ihan jotain muuta, kuin varsinainen haaste.
  6. Tee haasteestasi julkinen. Kerro projektistasi facebookissa tai aloita vaikka uusi blogi. On huomattavasti vaikeampaa antaa periksi, kun kaikki ystävät tietävät mihin olet ryhtynyt. Heistä on myös paljon iloa tukijoina ja kannustajina, joten sinulla on paremmat mahdollisuudet onnistua.

Näillä eväillä minä olen onnistunut saamaan bloggauksen todella käyntiin ja uskon vakaasti, että tämä ei jää tähän. Seuraava haaste on jo työn alla.

Painonhallintaa – osa n

Vuotuinen elopainosyklini on jälleen siinä vaiheessa, että on aika alkaa muuttaa ruokailutottumuksia terveellisempään suuntaan. Kulminaatiopiste oli kuluvan viikon tiistaina, kun vaaka näytti henkilökohtaista koko elämän ennätyspainoa, 84 kiloa. Painoksihan tuo ei sinänsä ole paha, mutta kun suurin osa siitä on vyötäröllä ja vielä lyhyessä ajassa kerättynä. Kesäkuussa ennen uuden työn aloitusta painoin nimittäin kahdeksan kiloa vähemmän. Syynä lihomiselle ei ole työ, vaan lounaan syöminen ravintolassa jokaisena arkipäivänä. Aika pahasti on lähtenyt ruokailutottumukset lapasesta ja tilaisuus on tehnyt hiilarivarkaan.

Painoni on sahannut viimeiset kymmenen vuotta tasaisesti seitsemän- ja kahdeksankymmenen välissä ja nyt on taas aika lähteä jahtaaman tuota pienempää. Viisi vuotta sitten aloitin ensimmäistä kertaa kymmenen kilon painonpudotusprojetkin ja onnistuinkin siinä vastoin kaikkia odotuksia alle puolessa vuodessa. Palkintona oli silloin elämäni ensimmäinen Applen tietokone, joten se ilmeisesti oli tehokas motivaattori. Nyt on kuitenkin tähtäimessä pysyvä ruoka- ja liikuntaremontti eikä missään nimessä mikään laihdutuskuuri. Olen välillä tiputtanut painoa karppaamalla, välillä juoksemalla, mutta alkaa tuo keski-ikä ja -luokka lähestyä sen verran kovaa kyytiä, että nyt olisi löydettävä paras pysyvä tapa syödä ja elää. Painoni kehitystä kirjaan kätevään skinnyo-palveluun, josta sitä voi seurata, jos jota kuta jostain kumman syystä kiinnostaa.

Vähennän toki huonoja hiilihydraatteja ruokavaliostani reilusti, ennen kaikkea vehnää ja sokeria. En aio ryhtyä absolutistiksi, mutta pääosin jätän edellä mainitut normaaliruokavaliostani pois. Suurin haaste on tuo lounasruokailu, mutta uskon, että siihen löytyy ratkaisu. Kerro vinkkejä kommentteihin, jos tiedät hyviä salaattiannoksia tarjoavia ravintoloita Seinäjoella. Kaamosväsymyksen paikkaamisen vedetyt sokerihuurretut iltamässyt täytyy myös korvata hedelmillä ja marjoilla, jotka oikeasti auttavat eivätkä lisää pimeyden aiheuttamaa synkkyyttä.

Liikuntaa olen harrastanut viime vuodet tasaisen epätasaisesti, mutta nyt on tavoitteena löytää siihenkin pysyvä rytmi. Lenkkeilyä, kuntosalia ja ehkäpä joku äijäsähly kerran viikossa, Seinäjoki anyone? Tarkoitus on käydä 2-3 kertaa viikossa lenkillä, 2-3 kertaa kuntosalilla ja kerran viikossa höntsäpallon perässä. Kuten kerroin, en ole koskaan ollut mikään himoliikkuja, mutta uskon, että löydän hyvän tasapainon ja säännöllisen rytmin paremmin nyt, kun muukin elämä on säännöllisempää. Siis kunhan tästä muuttohässäkästä ensin selvitään.

Nyt on hyvä aika jälleen kokeilla 30 päivää ilmaiseksi ensi vuoden uudenvuodenlupauksia, ennenkö ne täytyy lunastaa. Haastan sinutkin mukaan joulukuun ajaksi terveellisempään elämään, niin ei ole sitten tammikuussa niin kova morkkis. Tottakai jouluna syödään vähän suklaata ja muutakin makeaa, mutta kohtuudella. Minkä pienen terveellisen muutoksen sinä voisit tehdä tänään eikä vasta ensi maanantaina/kuussa/vuonna?

Bloggauskuu – kolme viikkoa täynnä

Kolme viikkoa bloggauskuuta takana ja reilu viikko vielä edessä. Kokemus on ollut hurjan opettavainen! Kynnys tekstin tuottamiselle on selkeästi madaltunut, vaikka inspiraatio on välillä edelleen yhtä lailla hukassa kuin ennenkin. On ollut hienoa huomata, että oli innostusta tai ei, pystyn kuitenkin kirjoittamaan ja pääsen “tyhjän paperin kauhusta” eteenpäin päivä toisensa jälkeen. Aika usein olen aloittanut kirjoittamaan jotakin ja todennut, että tänään ei ole tämän aika. Olen tallentanut luonnoksen ja aloittanut alusta toisella aiheella. Joihinkin keskeneräisistä luonnoksista olen palannut toisella kertaa ja saanut niistä valmiin postauksen aikaan. Aika monta pientä alkua on edelleen varastossa ja osaan niistä palaan vielä bloggauskuun aikana, loput jääkööt myöhemmäksi.

Päivittäinen (yhtä sääntöä vahvistavaa poikkeusta lukuunottamatta) bloggaus on myös osoittanut oikeaksi lähes vuoden takaisen ajatuksen: kirjoittaminen on ajattelun jalostunein muoto. Suorastaan harmittaa, että sen käyntiin saamiseen meni melkein vuosi, mutta parempi marraskuussa kuin ei milloinkaan. Toivottavasti tämä into ei pääse hiipumaan joulun lähestyessä.

Samaan aikaan, kun bloggauskuu loppuu, alkaa työni Seinäjoella. Ajelen siis muutaman viikon ajan edestakaisin arkipäiviksi Pohjanmaalle ja viikonlopuksi kotiin. En ehkä pysty jatkamaan samassa mittakaavassa päivittäistä kirjoittamista, mutta edelleen aion joulukuussakin pitää sopivaa tahtia yllä. Vähintään kaksi tekstiä joka viikko. Työsuhdetietokoneeni ei toimi muuta kuin firman verkossa, enkä jaksa varmasti heti työpäivän päätteeksi olla kirjoittamassa blogiin, ainakaan joka päivä. iMac jäänee vielä muun perheen käyttöön Lahteen, joten viikonloppuisin voin tietenkin kirjoittaa tällä. Toivottavasti kynnys uuden postauksen aloittamiseen ei ehdi kasvaa liian korkeaksi, vaikka pitäisinkin muutaman välipäivän.

Tähän väliin vähän tilastoja marraskuun kolmelta ensimmäiseltä viikolta:

  • Päivittäisiä lukijoita keskimäärin 60 (edellisten vuosien keskiarvo on vähän reilu 30 ja tänä vuonna tähän asti vain 15 päivää kohti)
  • Toinen viikko on ollut toistaiseksi paras: yli 500 lukijaa.
  • Tämä kuu on ollut 1329:llä lukijalla toistaseksi 8. paras kuukausi koko sähköpaimenen historiassa.
  • Bloggauskuun aikana on kirjoitettu 44 kommenttia (mukaan lukien omani).
  • Kommentoiduin juttu on ollut Digitaaliseurakunnan mediajeesus.

Säännöllisellä ja jopa päivittäisellä kirjoittamisella on siis selkeästi merkitystä blogin kävijämäärien kannalta. Tämä on tietysti itsestäänselvää ja olen sen aina tiennyt, mutta on kiva kokea se käytännössä myös oman blogin kanssa. Sisällön laatu tietysti ratkaisee varmasti vielä enemmän, mutta koska sillä en vielä pääse pätemään, täytyy panostaa määrään.

Kiitos kaikille lukijoille ja bloggauskuussa mukanaeläneillä, tehdään viimeisestä reilusta viikosta vielä edellisiäkin parempi. Erityiskiitos kommenteistanne! Niitä kaivataan edelleen lisää, koska kuten kanssakisaajani Villekin mainitsi, ne kertovat kuitenkin kaikkein parhaiten siitä, että blogia luetaan ja että se saa välillä jopa keskustelua aikaan.

Penkkiurheilun suomenmestaruus

Päätin yllättää tänään itseni kansainvälisen miestenpäivän kunniaksi ja suuntasin aikuiselämäni ensimmäistä kertaa penkkiurheilemaan. Joskus junnuna olen viimeksi seurannut mitään lajia paikan päällä katsomosta enkä nyt televisiostakaan ole vuosiin katsonut juuri muuta urheilua kuin jääkiekon mm-kisat. Olen itseasiassa, jos en Suomen, niin ainakin Euroopan huonoin penkkiurheilija.

Ystäväni arkkipiiska Lehtola oli tänään led-screenin käyttömestarina Seinäjoen Peliveljien pelissä ja niinpä löysin itseni salibandykentän laidalta vip-katsomon eturivistä. Ja mikäs siinä oli katsoessa, kun kotijoukkue vei vierasta kuin pässiä säkissä ja sikaa narussa. Alusta asti oli peli erittäin tiukasti SPV:n näpeissä ja loppulukemat oli komeat 10-2. Ihan siinä heikkolahjaisempikin penkkiurheilija alkoi innostua. Tässähän voi kotikaupunkiin palaamisen ohessa alkaa jopa harkita uuden harrastuksen aloittamista.

Oli yllättävän hauskaa tuntea nahoissaan peliä edeltävä jännitys ja kotiyleisön riemu verkon soidessa jo toisella peliminuutilla. Peliveljien ylivoimaisuus alkoi tietysti laimentaa jännitystä pelin edetessä, mutta kyllä jokainen maali sai voittamisen kulttuurin kuplimaan rinnassa. Tästähän voisi vaikka oppia tykkäämään.

En tiedä miksi en ole aikaisemmin juurikaan urheilun seuraamisesta innostunut. Varmaan on kysymys samoista traumoista, joiden vuoksi en itsekään ole juuri urheilua harrastanut. Täytyy ottaa ensi vuoden projektiksi molempien tasapainoinen lisääminen. Kotikatsomoon on hommaan sopiva ruutukin jo hankittu. Jospa sitä voisi vielä vanhakin innostua – rakkaudest lajiin.

Ihminen on isäkäs

Oikein hyvää mennyttä isänpäivää vielä kaikille isille ja isänmielisille! Omat isänpäiväterveiseni, ja lasten onnittelulaulu papalle, menivät tänä vuonna poikkeuksellisesti näköpuhelimen välityksellä Thaimaahan. Erittäin vähän Skype-puheluita harrastaneena yllätyin erittäin positiivisesti yhteyden toimivuudesta. Lapset vilkuttelivat innostuneina vähintään yhtä paljon omalle kuvalleen kuin kaukomaille.

Meillä kokoontui tänään muutaman perheen raamattupiiri, jossa olemme olleet reilun vuoden mukana. Tällä kertaa jätimme Raamatun lukemisen vähän vähemmälle ja kerroimme kaikki jotakin siitä millainen isä meillä itse kullakin on ollut. Jokaisella oli ainakin jotakin hyvää sanottavaa omasta isästään, mutta uskaltauduimme kertomaan heistä myös niitä vähemmän hohdokkaita puolia. Oman aikuiseksi kasvamisen myötä meiltä kaikilta tuntui löytyvän myös ymmärrystä ja armollisuuttakin menneitä sukupolvia ja heidän haasteitaan kohtaan. Lähes jokaisen isä oli myös kasvanut ja muuttunut iän myötä, pääsääntöisesti myönteiseen suuntaan. Oli kiinnostavaa huomata myös se, miten paljon paremmat eväät omalla sukupolvellamme vaikuttaa olevan haastavien ihmissuhteiden ja lapsuuden kokemusten käsittelyyn, kuin vielä edellisellä. Toivottavasti opimme virheistä, emmekä kaada kaikkea saamaamme sellaisenaan lastemme niskaan tai toisaalta heittäydy aina heiluriefektillä toiseen ääripäähän.

Paavali kirjoittaa eräässä Raamatun kirjeessään kauniisti Jumalasta, taivaallisesta isästä: “josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä.” Ymmärrän tuon ajatuksen siten, ettei Jumalan kutsuminen isäksi ole vain ihmisen psykologinen taipumus tehdä läheisemmäksi jokin suuri ja etäinen jumaluus, vaan päinvastoin, kaikki isyys mitä maa päällään kantaa on inhimillisessä raadollisuudessaankin heijastusta juuri kaikkivaltiaan Jumalan täydellisestä isyydestä. Siksi jokaisen ihmisen isäsuhde väistämättä vaikuttaa myös hänen käsitykseensä Jumalasta. Tämänkin vuoksi on tärkeää ymmärtää, että vaikka maalliset isämme olisivat epäonnistuneet monin tavoin, Taivaan Isän rakkaus ja huolenpito on kaikessa käsittämättömyydessäänkin täydellistä.

Kymmenen tuhannen tunnin sääntö

Mitä mieltä olet lahjakkuudesta? Edustatko sitä koulukuntaa, jonka mukaan perintötekijät ja ympäristön vaikutus antavat toiselle paremmat lähtökohdat vaikkapa pitkän matkan juoksuun ja toiselle mahdollisuuden oppia laulamaan korkealta ja kovaa? Ja joistakin ei vain ole mihinkään, koska Luoja ei ole suonut lahjakkuutta yksinkertaisesti millään elämän alueella? Vai ajatteletko ennemminkin niin, että kuka tahansa voi tulla ainakin hyväksi tai jopa loistavaksi lajissa kuin lajissa, kunhan vain harjoittelee riittävästi? Itse kallistun näistä ennemmin jälkimmäisen puoleen.

On tietenkin selvää, että jokaisen geenit ja kasvatus vaikuttavat paljon siihen, millä alueella lahjoja ilmenee ja toisilla on ehdottomasti paremmat edellytykset kehittyä ja kehittää synnynnäistä lahjakkuuttaan kuin muilla. Väitän kuitenkin, että kuka tahansa voi oppia mitä taitoja tahansa riittävän kovalla työllä. Ja vaikka olisi miten lahjakas hyvänsä, tarvitaan paljon työtä joka tapauksessa, ennen kuin tuloksia ilmenee. Kuten entinen kollegani usein tapasi sanoa:

Todellinen nerous on 5 prosenttia inspiraatiota ja 95 prosenttia perspiraatiota (hikoilua). –Thomas Alva Edison

Suurin osa kyvyistä, joita pidämme synnynnäisen lahjakkuuden osoituksina, ovat itseasiassa taitoja. Taito eroaa luontaisesta kyvystä siten, että se vaatii opettelua, kuten esimerkiksi pyörällä ajaminen, päässälasku tai leipominen. Lääkäri, taikuri ja muistikouluttaja Martti Vannas on jo vuosia hehkuttanut, miten hyvä muistikin on taito, jota voidaan kehittää.

Tärkeintä taitojen kehittämisessä on niiden harjoittaminen jatkuvasti. Jos haluat tulla missä tahansa lajissa loistavaksi, tarvitset siihen 10.000 tuntia harjoitusta. Se tarkoittaa kolmea tuntia päivässä lähes kymmenen vuoden ajan. Ei siis ole ihme, että huippu-urheilijatkin harjoittelevat joka päivä, vaikka olisivatkin jo maailmanmestareita lajissaan. Harjoitus tekee mestarin, mutta mestari tekee harjoituksen uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan…

Mihin sinä aiot käyttää kymmenen tuhatta tuntia seuraavien kymmenen vuoden aikana?

Faija sä tiedät miks me ollaan tääl
Mä tiedän et sä snaijaat, rakkaudest lajiin.
–Jare & VilleGalle

Riittävän hyvä

Liian suuret saappaat?

Luin eilen ohimennen uusimmasta Meidän Perhe -lehdestä jutun perfektionistilapsista. Nykyaika jotenkin helpommin ruokkii myös lapsista täydellisyydentavoittelijoita, vaikka vanhemmat eivät vaatisikaan heiltä liikaa. Usein syynä onkin enemmän se mitä vanhemmat vaativat itseltään. Lapsen epäonnistumisenkokemukseen ei järkipuhe auta, koska kyse on tunteista. Olisikin tärkeää auttaa lasta pukemaan sanoiksi epäonnistumisen tunteensa ja kehua häntä muutenkin kuin vain siitä mitä hän osaa.

Niin lasten kuin aikuistenkin olisi hyvä oppia, mitä tarkoittaa “riittävän hyvä”. Läheskään kaikkea ei tarvitse tehdä täydellisesti eikä aina ole syytä pyrkiä huippuonnistumiseen kaikilla elämän alueilla. On paljon asioita, joiden tekeminen riittävän hyvin riittää paremmin kuin hyvin. Silloin emme kuluta itseämme loppuun perfektionismilla ja todellisia onnistumisiakin tulee enemmän, koska tärkeiden asioiden tekemiseen riittää paremmin voimavaroja. Olennaista on tietysti oppia erottamaan ne tärkeimmät asiat vähemmän tärkeistä, ja käyttää säästyneet resurssit niihin.

Kyllin hyvä -kirjasta löytyy testi, jonka avulla voit pohtia vaaditko mahdollisesti itseltäsi liikaa:

  1. Minulla on niin paljon suoritettavaa, että minulla ei ole lainkaan aikaa rentoutua.
  2. Tunnen olevani jatkuvan saavutus- ja suorituspaineen alaisena.
  3. Ihmissuhteeni kärsivät, koska vaadin itseltäni niin paljon.
  4. Terveyteni kärsii, koska painostan itseäni menestymään.
  5. Tingin usein mielihyvästä ja onnellisuudesta täyttääkseni vaatimukset, jotka itselleni asetan.
  6. Ponnistelen pitääkseni lähes kaiken täydellisessä järjestyksessä.
  7. Yritän aina parastani, riittävän hyvä ei kelpaa minulle.
  8. Minun on hoidettava kaikki velvollisuuteni.
  9. Minun on oltava paras lähes kaikessa, mitä teen. Toiseksi paras ei kelpaa.
  10. Olen hyvin kilpailuhenkinen.
  11. Minun on aina oltava ”numero yksi” suoritusteni osalta.

Suosittelen perfektionisteille sekä muille työn ja kuormien uuvuttamille myös Antti Kylliäisen kirjaa Armoa työhön. Vaikka markkinatalous ei tunne armoa, se voi aidosti parantaa työn laatua. Armoton kilpailu kääntyy helposti itseään vastaan, kun ylimitoitettujen vaatimusten aiheuttamat paineet ja epävarmuus ajavat työntekijät hermoromahduksen partaalle. Työyhteisössä armo antaa ihmisille mahdollisuuden oppia ja kehittää itseään. Paljon peräänkuulutettu luovuus ja innovatiivisuus kukoistavat kiireettömässä ja pakottomassa ympäristössä. Ja vaikka työelämässä onkin usein kiire, perusarmollinen ja ihmisen sellaisenaan hyväksyvä ilmapiiri lisää tehokkuutta ja uskallusta myös epäonnistua.

Muista, että vaikka et ole täydellinen, olet riittävän hyvä!

Hey man, slow down. Slow down.
Idiot, slow down. Slow down.
–Radiohead: The Tourist

Epic fail

No niinhän siinä kävi, että jo viikon jälkeen bloggauskuu-tavoitteeni koki kolauksen. Olin pari päivää Helsingissä koulutuksessa ja ajattelin kirjoittaa eilisen blogitekstin kännykällä. Enpä kuitenkaan jaksanut luentopäivän päätteeksi alkaa naputella pientä ruutua, joten epäonnistuin tavoitteessani kirjoittaa joka päivä. En aio kuitenkaan luovuttaa vaan ryhdistäytyä ja blogata entistä suuremmalla innolla loppukuun ajan.

Usein me pelkäämme epäonnistumista. Minä ainakin. Monesti epäonnistumisen pelko lannistaa niin, että ei uskalleta edes aloittaa mitään. En tiedä onko kysymys suomalaisesta kasvatuksesta tai kansanluonteesta, mutta minusta tuntuu, että epäonnistumisten kestämisessä meillä on paljon parantamisen varaa. Onneksi japanilainen harakiri-kulttuuri ei ole meillä perinteistä, mutta muistan jo lapsena kuulleeni 90-luvun laman murskatappioiden ajaneen suomalaisiakin yrittäjiä itsemurhaan. Suomessa konkurssia pidetään usein täydellisenä epäonnistumisena, kun taas esim. Yhdysvalloissa vasta konkurssin tehnyttä pidetään kokeneena ja hänelle on kysyntää johtotehtäviin. Mokan kautta menestykseen kertoi päässeensä myös mm. Irc-gallerian toimarina tunnetuksi tullut Taneli Tikka, joka oli mukana myös lokakuisessa Kansallinen epäonnistumisen päivä -kampanjassa.

Vain ne, jotka uskaltavat epäonnistua suuresti, pystyvät suuriin saavutuksiin.
–Robert F. Kennedy

Jos aiot saavuttaa elämässäsi jotain, ole valmis myös suuriin pettymyksiin ja epäonnistumisiin! Älä anna epäonnistumisen pelon lamauttaa sinua jäämään mukavuusalueelle vaan ota rohkeasti isoja askelia kohti unelmia ja päämääriäsi. Parhaita ovat niin suuret tavoitteet, että niitä ei voi inhimillisin keinoin saavuttaa, koska silloin tarvitset myös Jumalaa mukaan niiden toteutumiseen. Ja kun pääset tavoitteeseen, tiedät, että et olisi pystynyt siihen yksin. Pysyt samalla kiitollisena ja nöyränä.

Parasta lääkettä epäonnistumisen kammoon ei muuten ole jatkuva onnistuminen, vaan epäonnistuminen pieninä annoksina. Se toimii ikään kuin rokotuksen tavoin. Kun opit selviämään pienistä mokista, kehität samalla vastustuskykyä pelkoa vastaan. Kannattaa siis alkaa ottaa päivittäin pieniä uusia riskejä pieleen menemisenkin uhalla. Haastan sinut uskaltamaan jotain, mitä et ole ennen tehnyt. Ja kun välillä epäonnistut, salli itsellesi pettymyksen tunne! Se on todellinen ja tärkeä oppimisen kannalta. Älä kuitenkaan jää siihen! Epäonnistuminen ei tee sinusta ihmisenä epäonnistunutta!

Jatka epäonnistumista. Jatka vain. Mutta yritä kuitenkin ensi kerralla epäonnistua paremmin.
–Samuel Beckett

Aloittamisen taito

Oletko koskaan ryhtynyt savolaiseen projektiin? Se on kuulemma aloittamista vaille valmis. Varmasti suuri osa ihmiskuntaa kamppailee eniten tuon saman ongelman, aloittamisen vaikeuden kanssa. Tällekin blogikirjoitukselle meinasi käydä ohraisesti, koska en päässyt ajoissa alkuun. Piti koeajaa autoa ja surffailla facebookissa ja nukuttaa lapsia ja hakea iltapalaa Subwaystä ja katsoa vaimon kanssa elokuvaa jada jada jada… Monenlaista tärkeää ja pseudotärkeää tekemistä ilmaantuu usein juuri silloin, kun pitäisi saada jokin muu homma alulle.

Monille meistä on helppoa suunnitella erilaisia projekteja ja jopa tehdä nopeita päätöksiä, mutta kun jotain pitäisi saada oikeasti alkuun, meinaa homma hyytyä. Olen tavannut elämässäni muutamia ihmisiä, jotka ihan oikeasti aloittavat ja tekevät kaiken heti kun se vain on mahdollista, mutta kovin montaa tällaista henkilöä minulla ei ole kunnia tuntea. Todella arvostan ja vähän kadehdinkin moista tehokkuutta.

Yksi tapa saada vauhtia metsäajoihin on pysähtyä miettimään miten kyseisen tehtävän aloittaminen suhteutuu suurempaan kokonaisuuteen, kuten kuluvan vuoden tavoitteeseen tai jopa koko elämän mittaisen päämäärän saavuttamiseen. Tästä loistavana esimerkkinä toimii David Allenin lentokorkeus-malli. Se auttaa muistamaan yksittäisten projektien merkityksen suuremman kokonaisuuden tavoittelussa ja toisaalta auttaa konkretisoimaan unelmat käytännön tekemiseen.

Erittäin hyväksi havaittu keino on myös tehdä aloittamisesta mahdollisimman helppoa ja yksinkertaista. Jos pitkälle lenkille lähteminen tuntuu joskus ylivoimaiselta, asetapa sen sijaan tavoitteeksesi vain laittaa lenkkarit jalkaan ja mennä ulos. Naurettavan helppoa. Ja on varmaa, että kun olet ulkona lenkkikengät jalassa ja otat ensimmäiset juoksuaskeleet eteenpäin, haluat varmasti jatkaa vähän pidempään. Ja vielä vähän. Tai jos parin sadan sanan blogikirjoituksen tai muutaman tuhannen sanan esseen aloittaminen vaikuttaa mahdottomalta, päätä kirjoittaa vain kaksi lausetta. Voin luvata, että päästyäsi alkuun maltat tuskin lopettaa siihen. Pilko siis kaikenlaisten projektien aloittaminen vaikka noin 20 sekunnin mittaisiin paloihin. Kun olet selvinnyt ensimmäisestä ponnistuksesta, pyyhi hiki otsaltasi ja pidä ansaittu tauko. Jatka sen jälkeen toisella parikymmensekuntisella ja ennenkö huomaatkaan olet hyvässä flowssa ja homma etenee suunnitelmien mukaan.

Loppuun asti saattamisen taito on toinen olennainen tehokkuuden väline. On nimittäin kuulemma olemassa kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka saattavat loppuun sen minkä aloittavat ja niin edelleen…

Joo joo mies

Oletko kova suunnittelemaan? Tykkäätkö pohtia pieniä tai suuria päätöksiä elämässäsi pitkään ja hartaasti vai oletko ennemmin spontaani hetkeen tarttuja? Toiset saattavat käyttää tunteja aikaa esim. vaatekaupassa tehdessään ostopäätöstä kaksien lähes samanlaisten housujen välillä. Samat ihmiset saattavat tehdä auto- tai talokaupat puolessa tunnissa. Jotkut tarttuvat pienemmissä valinnoissa ensimmäiseen mahdolliseen vaihtoehtoon, mutta suuremmissa päätöksissä pyörittelevät excel-taulukoita viikkotolkulla ennen kuin ovat päätöksentekoprosessissaan valmiita. Toiset taas pikemminkin päinvastoin. Mihin joukkoon sinä kuulut?

Itse tykkään suunnitella ja pohtia erilaisia vaihtoehtoja mielessäni, mutta varsinaisissa päätöksentekotilanteissa taidan olla ennemmin tuota adhd-osastoa niin pienissä kuin suuremmissakin asioissa. Toki nopeankin päätöksen taustalla saattaa olla edellä mainitusta johtuen myös pidempi ajatustyö, mutta yllättävän usein huomaan tekeväni päätöksiä nopeasti. Monet tähän asti parhaiksi osoittautuneet päätökset elämässäni ovat olleet ainakin äkkiä tarkasteltuna suorastaan hämmästyttävän pikaisia.

Entä kuinka usein kuulet itsesi vastaavan kielteisesti erilaisiin jokapäiväisiin kysymyksiin? Vai oletko käynyt saman kurssin kuin Jim Carrey elokuvassa Yes Man ja vastaat jokaisessa mahdollisessa käänteessä ennemminkin kyllä? Minä taidan jälleen ainakin suurimman osan ajasta kallistua tuohon jälkimmäiseen porukkaan. Vaikka en ole erityisen kokeilunhaluinen, innostun kuitenkin helposti kaikesta uudesta. Läheskään aina innostus ei muutu tekemiseksi, mutta joskus niinkin.

Haastan sinut tänä marraskuuna vastaamaan kyllä asioille, joita et normaalisti tee. En tarkoita epäterveellisiä tai tuhoisia tapoja, enkä älyttömiä uhkarohkeita tempauksia, mutta kokeile jotain uutta. Testaa harrastusta, jota et ole koskaan ennen edes ajatellut. Valmista tavallisesta poikkeavaa ruokaa tai osta vaikka uusi hajuvesi. Ihan mitä vaan. Mutta pieni varoituksen sana lienee paikallaan: saatat innostua uudesta jutusta niin, että se vie mennessään…