5 helppoa askelta kiittämättömyyden säilyttämiseen

Amerikkalaisten perhejuhlien isä ja äiti, kiitospäivä, hurahti jälleen ohi eilen ja tänään on rapakon takana vietetty kulutushysteeristä mustaa perjantaita, vuoden massiivisinta alennusmyyntiä, tai vaihtoehtoisesti älä osta mitään -päivää. Minä en tainnut ostaa tänään mitään, mutta se ei ollut tarkoituksellista. Kumpaan sinä osallistuit? Mielestäni molempia tarvitaan. Kulutuksen ja talouskasvun varaan rakennettu yhteiskunta tarvitsee toimiakseen välillä jopa hysteerisiä kuluttajia. Toisaalta meille kaikille tekisi erittäin hyvää viettää säännöllisesti päiviä, jolloin emme tee yhtään hankintaa, vaan päin vastoin luovumme jostain ja annamme omastamme. Suurin osa ihmisistä on kysyttäessä sitä mieltä, ettei raha tuo onnellisuutta, mutta silti poikkeuksetta jokainen myöntää, että jos rahaa olisi vähän enemmän, se tekisi elämän paremmaksi. Näin ainakin kuvittelemme.

Miamin yliopiston tutkimuksen mukaan kiitollisuus on muuten erittäin terveellistä. Ihmiset, jotka ovat tietoisesti valinneet päivittäisen kiitollisen asenteen, ovat mm. terveempiä, optimistisempia, harrastavat useammin liikuntaa, saavuttavat tavoitteensa ja kestävät stressiä paremmin. Varmasti nuo seuraukset synnyttävät myös kiitollisuutta ja positiivisen kehän. Jos tämä kaikki kuulostaa sinusta liian ällöamerikkalaiselta tehokkuuden tavoittelulta, tässä muutama loistava neuvo, joiden avulla voit pysyä kiittämättömänä. Olen alun perin bongannut nämä pastori Craig Groeschelin saarnasta ja itsekin näistä joskus opettanut. Ja valitettavasti myös toteuttanut näitä omassa elämässäni säännöllisen epäsäännöllisesti.

Kehitä kiittämättömyyden taitojasi.
Vaikka sinulla olisi kuinka monta hyvää syytä olla kiitollinen, kadehdi niitä, joilla on jotain mitä sinulta puuttuu. Kun esim. katsot televisiosta sisustusohjelmaa, ajattele koko ajan, että sen ohjelmaan valitun juntin sijaan sinun pitäisi olla ilmaisen pintaremontin saaja!
Vertaile itseäsi niihin, joilla on enemmän.
Paljon enemmän! Jos olet esim. tyytyväinen kotiisi, mene asuntomessuille tai huomattavasti rikkaamman ystävän luokse ja vertaile säälittävää luukuasi hänen miljoonataloonsa. Tämä on ihan varma nakki, kiitollisuus unohtuu hetkessä.
Tavoittele väliaikaista omaisuutta enemmän kuin iankaikkista.
Ymmärräthän, että elämä on itseasiasiassa yhtä kuin omaisuutesi. Unohda ihmissuhteet, hengelliset asiat ja kestävät arvot. Elämähän on vain väliaikaista. Hanki lisää tavaraa. Mitä enemmän, sen parempi. Mitä isompaa ja kalliimpaa, sen parempi!
Jos olosuhteet eivät miellytä, syytä muita.
Esim. Jumalaa. Jos hän olisi oikeasti kaikkivaltias, sinulla olisi kaikkea mitä haluat ja olisit varmasti onnellisempi. Jos olet tyytymätön ihmissuhteisiisi, siihen ettei sinulla ole parisuhdetta tai siihen että puolisosi ei enää miellytä sinua, syytä Jumalaa!
Muista aina, että ansaitset parempaa.
Sinulla on oikeus onnellisuuteen. “Because your worth it.” Sinulla on ollut rankka elämä. Ansaitset todellakin ne uudet kengät, auton, käsilaukun, veneen, puoli litraa Ben&Jerry’s jäätelöä, mitä vain, koska olet sen arvoinen. Ja jos sinulla ei ole siihen varaa, ota velkaa ja vinguta visaa. Sinä ansaitset parempaa!

Nuo viisi periaatetta saattavat vaikuttaa huvittavilta, mutta todellisuudessa länsimaalainen yhteiskunta toteuttaa niitä antaumuksella. Ei ole siis niinkään merkitystä sillä, miten ajattelet ja miten sanot eläväsi, vaan sillä miten elät. Jos haluat kristittynä vaikuttaa ympärilläsi oleviin ihmisiin, älä sano miten tulisi elää vaan näytä se elämälläsi. Tämä on vaikea läksy, ainakin minulle.

Täytyy olla parempi tapa

Sain minäkin isänpäivälahjaksi Steve Jobsin elämänkerran. Mahdottoman paksu kirja (400 ss.), mutta mukaansatempaavasti kirjoitettu. Ensimmäiset sata sivua ehdin viime viikonloppuna lukaista. On se ollut merkillinen mies pienestä pitäen. Huippuälykäs ja suorastaan nerokas, mutta kuten monet kaltaisensa, myös aikamoinen monsteri ihmissuhdeasioissa. On mielenkiintoista, miten harvoin huippuäly ja tunneäly kulkevat käsikkäin.

Minulle on tullut jo ennen kirjan lukemista tärkeäksi Steven eräs kuuluisa lausahdus: “There must be a better way.” — Täytyy olla parempi tapa. Oli kysymys sitten tietokoneen fyysisestä rakenteesta tai sen käytettävyydestä, Apple on löytänyt johtajansa kanssa parempia tapoja tehdä asioita. Monikaan firman tuote ei ole heidän itsensä ensimmäisenä keksimä, mutta Apple onkin keskittynyt tekemään samoja asioita paremmin.

Kuinka usein sinä tyydyt arkipäiväisissä haasteissa tai suuremmissa ongelmissa tavanomaisiin ratkaisuihin? Onko sinulla tapana jäädä mukavuusalueelle ja tehdä asiat totutulla tavalla vain, koska ajattelet, että se vaatii vähemmän ponnistelua? Minä ainakin joudun usein haastamaan itseäni ja omaa tekemistäni – täytyy olla joku parempikin tapa! Osittain on kyse varmasti insinöörimielen kaipuusta optimoida kaikkea mikä liikkuu ja vaarana voi tietysti olla liiankin kuluttava pyrkimys täydellisyyteen kaikessa. On hyvä erottaa asiat, joissa riittävän hyvä on todellakin riittävän hyvä, niistä, jotka voi ja on syytä tehdä paremmin.

Jälleen myös seurakuntaelämässä tähän törmätään erittäin usein. Meillä on edelleen käytössä monia joskus hyväksi havaittuja toimintamuotoja tai keinoja, joiden tekemistä on jatkettu vuosikymmeniä vain, koska kukaan ei ole uskaltanut ottaa vastuuta niiden kehittämisestä tai lopettamisesta toimimattomina. Liian usein kuulee ajatuksia siitä, miten näin on aina ennekin tehty tai miten suuri laiva kääntyy hitaasti ja pienin peräsimen liikkein tai miten pienet varovaiset muutokset johtavat suuriin muutoksiin, mutta se ei ole koko totuus. Oikeasti suuret muutokset vaativat suuria muutoksia! Täytyy olla parempi tapa!!

Ihminen on isäkäs

Oikein hyvää mennyttä isänpäivää vielä kaikille isille ja isänmielisille! Omat isänpäiväterveiseni, ja lasten onnittelulaulu papalle, menivät tänä vuonna poikkeuksellisesti näköpuhelimen välityksellä Thaimaahan. Erittäin vähän Skype-puheluita harrastaneena yllätyin erittäin positiivisesti yhteyden toimivuudesta. Lapset vilkuttelivat innostuneina vähintään yhtä paljon omalle kuvalleen kuin kaukomaille.

Meillä kokoontui tänään muutaman perheen raamattupiiri, jossa olemme olleet reilun vuoden mukana. Tällä kertaa jätimme Raamatun lukemisen vähän vähemmälle ja kerroimme kaikki jotakin siitä millainen isä meillä itse kullakin on ollut. Jokaisella oli ainakin jotakin hyvää sanottavaa omasta isästään, mutta uskaltauduimme kertomaan heistä myös niitä vähemmän hohdokkaita puolia. Oman aikuiseksi kasvamisen myötä meiltä kaikilta tuntui löytyvän myös ymmärrystä ja armollisuuttakin menneitä sukupolvia ja heidän haasteitaan kohtaan. Lähes jokaisen isä oli myös kasvanut ja muuttunut iän myötä, pääsääntöisesti myönteiseen suuntaan. Oli kiinnostavaa huomata myös se, miten paljon paremmat eväät omalla sukupolvellamme vaikuttaa olevan haastavien ihmissuhteiden ja lapsuuden kokemusten käsittelyyn, kuin vielä edellisellä. Toivottavasti opimme virheistä, emmekä kaada kaikkea saamaamme sellaisenaan lastemme niskaan tai toisaalta heittäydy aina heiluriefektillä toiseen ääripäähän.

Paavali kirjoittaa eräässä Raamatun kirjeessään kauniisti Jumalasta, taivaallisesta isästä: “josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä.” Ymmärrän tuon ajatuksen siten, ettei Jumalan kutsuminen isäksi ole vain ihmisen psykologinen taipumus tehdä läheisemmäksi jokin suuri ja etäinen jumaluus, vaan päinvastoin, kaikki isyys mitä maa päällään kantaa on inhimillisessä raadollisuudessaankin heijastusta juuri kaikkivaltiaan Jumalan täydellisestä isyydestä. Siksi jokaisen ihmisen isäsuhde väistämättä vaikuttaa myös hänen käsitykseensä Jumalasta. Tämänkin vuoksi on tärkeää ymmärtää, että vaikka maalliset isämme olisivat epäonnistuneet monin tavoin, Taivaan Isän rakkaus ja huolenpito on kaikessa käsittämättömyydessäänkin täydellistä.

Excellence-kulttuuria

Toinen näkökulma eiliseen riittävän hyvään on sitten tietysti alisuoriutuminen. Vaikka olisi kykyjä, tietoa ja taitoa suoriutua jostakin tehtävästä työnantajan, opettajan tai jonkun muun instanssin vaatimusten mukaisesti, monet laittavat itse riman paljon alemmas ja kynttilänsä vakan alle. Jos on taipumusta mennä aina siitä, missä aita on matalin, saattaa alisuoriutujalta puuttua kunnianhimoa ja halu pyrkiä eteenpäin. Saattaa olla kyse myös epäonnistumisen pelosta. Viime kädessä alisuoriutuminen kulminoituu varmasti motivaation puutteeseen, mikä asettaa tietenkin suuren haasteen johtajille ja opettajille.

Hämmästyttävän usein tähän törmää myös seurakuntaelämässä. Seurakunnan ei tule tietenkään olla missään nimessä suoritus- tai toimintakeskeinen, mutta jos ylipäänsä halutaan tehdä jotain yhdessä, tarvitaan myös jokaisen panosta. On toki täysin ymmärrettävää, että monelle seurakunnan jumalanpalvelukset ja muut yhteiset kokoontumiset ovat keidas hektisen suorittavan arjen keskellä, eikä itseltä välttämättä löydy enää panoksia eikä haluakaan olla niitä antamassa seurakunnan toimintaan.

Enemmän minua ovat aina hämmästyttäneet ne, jotka haluavat olla mukana tekemässä ja touhuamassa, mutta tekevät sen usein vähän vasemmalla kädellä. Armo ja armollisuus kuuluvat tietenkin ennen kaikkea juuri seurakuntaelämään, mutta minusta jatkuva alisuoriutuminen seurakunnallisessa toiminnassakin on outoa. Luulisi, että Jumalalle, jos kenelle haluttaisiin antaa parasta, sen mukaan kuin on Häneltä saatu kykyjä ja lahjoja palvella. Minua häiritsee suunnattomasti ajatus: kyllä seurakunnalle kelpaa kakkoslaatukin.

Kysymys ei ole siitä, että vain huippusuoritukset tai parhaat esiintyjät saisivat lava-aikaa kristillisissä viihdetilaisuuksissa, vaan siitä, että jokainen haluaisi tehdä parhaansa ja antaa omat lahjansa seurakunnan rakentamiseen. Oli kysymys sitten musiikista, pienryhmän johtamisesta tai portaiden lakaisemisesta. Tällaista excellence-kulttuuria Suomen seurakunnat mielestäni kaipaavat. Mitä mieltä sinä olet?

Kulttuuria seurakunnassa vai seurakunta kulttuurissa

Onko kirkko/seurakunta osa kulttuuria vai kulttuuri osa seurakuntaa? Missä määrin seurakunnan tulisi mukauttaa toimintaansa ja viestinsä kommunikointia ympäröivään kulttuuriin ja milloin taas toimia valtavirrasta poiketen tai jopa täysin vastavirtaan? Tämä liittyy hyvin läheisesti edelleen tuohon toissapäiväiseen aiheeseen, mutta yritetään laajentaa keskustelua pelkästä opetuksesta koko seurakuntaa koskevaksi.

Voiko seurakunnan jumalanpalveluselämään tuoda elementtejä vallitsevasta kulttuurista ja kuinka paljon? Missä menee tuo kuuluisa muuttumisen ja mukautumisen välinen raja? Onko vanha- tai korkea- hyväksyttävämpää kuin popkulttuuri? Kuinka paljon seurakunnan tulisi ottaa kantaa aikamme kulttuurisiin ilmiöihin ja olla muovaamassa kulttuuria sen sijaan, että se muovaa meitä?

Viime maaliskuussa muutamat amerikkalaiset pastorit kokoontuivat keskustelemaan monista kiperistä seurakuntakysymyksistä, tämä mukaan lukien, Elephant Room -tapahtumiin. On ilo seurata, miten välillä täysin päinvastaisen mielipiteen omaavat veljet pystyvät keskustelemaan kasvotusten ja löytämään yhteistä maaperää toisiaan kunnioittaen. Tällaista keskustelukulttuuria soisi näkevänsä Suomessakin. Meillä kun on uskontokeskustelussa useimmiten jääty “Raamattu sanoo näin” ja “hei nyt eletään kuitenkin 2011-luvulla” tyyppiseen täysin joutavaan pseudoargumentointiin ja leimakirveen heilutteluun. Suosittelen katsomaan videon ja toivon myös omaa kommenttiasi aiheeseen. Voisiko seurakunta Suomessa käyttää vaikkapa takavuosien euroviisuvoittaja-hallelujaa omassa tilaisuudessaan?

Mark Driscollin videollakin mainitsema kolmen R:n periaate: reject, receive or redeem voitaisiin suomettaa vaikkapa kolmen V:n periaatteeksi: vastusta, vastaanota tai vapahda. Hylkääminen olisi parempi käännös ensimmäiselle, mutta me toisaalta rakastamme juuri asioiden vastustamista, joten sehän sopii suomalaiseen pirtaan. On siis olemassa niin kulttuurisia, kuin monia muitakin asioita, joihin seurakunta voi suhtautua em. tavoilla.

Selkeät kristinuskon vastaiset harhaopit on parasta hylätä suoralta kädeltä ja niitä tuleekin jopa vastustaa. Toisaalta moni varsinaisen uskonelämän ulkopuolinen asia voidaan ottaa varauksetta mukaan seurakunnan toimintaan, helppona esimerkkinä vaikkapa pihatalkoot. Kolmanteen ryhmään sitten kuuluvat asiat, joita sellaisenaan ei voi omaksua, mutta joita voidaan käyttää hyväksi vaikkapa seurakunnan ulkopuolisten ihmisten tavoittamisessa. Tästä voisi mainita esimerkkinä vaikka Pornoa ja pannukakkuja -tapahtuman tai ehkä vähän epäonnistuneempana yrityksenä Villen mainitseman JesusWeenin.

Miten sinä jakaisit kulttuuria näihin laatikkoihin?

Digitaaliseurakunnan mediajeesus

Helluntaipastori Hyvönen kirjoitti tämän viikon Ristin Voitto -lehdessä (nro 44, 2.11.2011, s. 12-13) kiperästä aiheesta, johon en malta olla ottamatta kantaa. Hän pohti, miten räjähdysmäisesti lisääntynyt median kuluttaminen ja julkkiskulttuuri vaikuttavat tapaamme harjoittaa uskoa ja jopa sen sisältöön. Nykyään on erittäin helppoa elää kristillisenä kuluttajana, koska uskonnollinen viihdetarjonta on laajempaa kuin koskaan. Jokaiselle löytyy omaan korvasyyhyyn sopivan ulkomaisen (lue: amerikkalaisen. Tai David Pawsonin) opetuksia teksti-, ääni- ja videoversioina. Moni ammentaakin nykyään pääosan saamastaan hengellisestä opetuksesta jostakin muualta kuin kotiseurakunnasta.

Myös me (entiset) pastorit innostumme helposti kristillisestä fantasiakirjallisuudesta eli American Dream: nollasta kymmeneentuhanteen -tyyppisistä Jumalan sankareiden menestystarinoista. Perus seurakuntapastorin saarna taistelee kuulijoista siis aika kovassa luokassa. Enää ei riitä, että opetus on riittävän kovaäänistä, mukaansatempaavaa tai teologisesti riittävän syvällistä, vaan se täytyy myös pystyä kommunikoimaan stand up -koomikon elkein. Hyvönen oli ymmärtääkseni huolissaan ennen kaikkea siitä, miten tällainen viihdekulttuurista ammennettu esiintymistyyli ja visuaalisuuden ylikorostus vaikuttaa itse julistuksen sisältöön ja mm. vanhojen kristillisten symboleiden käyttöön.

Itse olen miettinyt myös sitä, miksi kaipaamme erillistä kristillistä viihdettä. Joel Osteen on hauska esiintyjä, mutta Dr. Phil on vielä parempi. Joyce Meyer kiinnostaa monia, mutta Oprah vielä useampia. Tarvitsemmeko kristilliset painokset elämäntapavalmentajista ja keittiöpsykologeista? Vai voisimmeko vain katsoa hyvillä mielin Philiä televisiosta, ja ottaa hänen neuvoistaan sen mikä on hyvää ja kristityn elämään sopivaa? Toisaalta olen myös sitä mieltä, että jumalanpalvelus voisi olla jokaisen osallistujansa viikon kohokohta monilla eri tasoilla. Sen lisäksi, että siellä koetaan Jumalan läsnäoloa ja pyhyyttä, ei haittaisi vaikka kyseessä olisi myös viikon hauskin ja viihdyttävin ja toisaalta myös arkielämän kannalta opettavaisin hetki.

Valitettavasti Esankin artikkeli kuulostaa helposti siltä, että pienituloinen ja hupenevan yleisön omaava pastori kitisee, kun amerikkalaiset isot pojat vievät kaikkien rahat, kaiken suosion ja leikkikaverit. Itse ainakin koin vielä seurakunnassa työskennellessäni, että oli aika vaikeaa opettaa tästä aiheesta uskottavasti, kuulostamatta siltä, että “oikeasti teidän pitää vian jaksaa kuunnella minua ja maksaa minulle palkkaa, vaikka internetissä kaikki onkin paremmin”.

Olen samaa mieltä Hyvösen kanssa siitä, että mikään media ei voi koskaan korvata aitoa yhteisöllisyyttä ja syvällistä kohtaamista, johon paikallisseurakunta ainakin teoriassa antaa loistavat edellytykset. Toisaalta esim. sosiaalinen media on myös huikea mahdollisuus läpinäkyvyyteen ja avoimuuteen. Ehkä yhtenä syynä mediauskonnollisuuden lisääntymiselle valitettavasti on kuitenkin juuri se, että paikallinen seurakunta usein epäonnistuu juuri siinä, mikä voisi olla sen suurin vahvuus ja ensisijainen olemassaolon oikeutus. Jos seurakunta on vain toimintakeskeinen yhden köyhän miehen lavaleijonan esiintymisareena, jossa koetaan ainoastaan niskayhteyttä, ei ole ihme, että kirkkokansa siirtyy digitaalisten jumalanpalvelusten pariin.

Mitä mieltä sinä olet viihdekristillisyydestä ja tähtikulttuurista?

Karismaniaa

Karistossa oli tänään säpinää, kun kauan odotettu Kauppakeskus Karisma avasi vihdoin ovensa. Ilmassa oli todella suuren urheilujuhlan tuntua, kun autojono ulottui aamupäivällä moottoritielle asti ja alueen asukkaiden kansainvaellus kohteeseen jatkui tasaisena virtana pitkin päivää.

Käytävillä otettiin aamulla ripeitä juoksuaskeleita ovien avauduttua, koska parhaita tarjouksia riitti vain nopeimmille. Selvästi massiivisimman kassajonon sai aikaan lelukaupan pistämätön alennus: kaikki Legot puoleen hintaan. Merkille pantavaa oli myös se, että ne liikkeet, joilta puuttui jäätävä avajaistarjoustuote, puuttuivat myös asiakkaat.

Varmasti aika monelle asiakkaalle kävi tarjousten suhteen perinteisesti: pakko oli ostaa, kun kerran halvalla sai. Monet keskittyivät varmasti vain tarpeellisiin hankintoihin, mutta varmasti melko suuren joukon vei kulutushysteria mennessään. Itse olin saanut vaimolta selkeän tilauksen talvitakista, jonka saadakseni olinkin etukäteen suunnitellut valmiin etenemisreitin kauppakeskuksen pohjakuvaan. Sisäänmeno väärästä ulko-ovesta oli koitua takkihankinnan kohtaloksi, mutta onneksi sain kuitenkin tehtävän suoritettua. Lisäksi sorruin pariin herätevaateostokseen, mutta melko hyvin pysyi wannabe-minimalisti kurissa.

Illalla keskukseen piti tietysti suunnata vielä koko perheen voimin. Pienet tytöt olivat ihmeissään materialismin alttarilla, mutta lähtivät kuitenkin yhden Anna Abreun akustisen biisin kuunneltuaan pienten leluostojen ja ilmapallojen kera tyytyväisinä kotiin. Meteliä ei noussut edes siitä, että jäätelöt ja muut herkut päätettiin pitkistä jonoista johtuen jättää seuraavaan kertaan. Rouva jäi vielä kiertelemään ihmemaata, muuta ei hänkään viipynyt edes sulkemisaikaan asti.

Kaiken kaikkiaan Karisma vaikutti nimensä veroiselta. Parkkitilaa näytti olevan reilusti, itse kauppakeskus oli valoisa ja tilava ja kaikki liiketilat oli saatu vuokrattua vanhoille ja uusille kaupoille. En voinut välttyä ajatukselta, miten nykyajan materialistisen maailmankatsomuksen omaavat ihmiset varmasti saavat Karisman tyyppisissä paikoissa vastaavia hämmästyksen ja “pyhän” kokemuksia, joita ennen vanhaan on koettu kirkoissa ja muissa sakraalitiloissa. Kuluttajat näyttivät hetkittäin olevan suorastaan yli-vainiolaisen hurmoksen vallassa saatuaan käsiinsä viimeisen tarjoustuotteen tai onnistuneen heräteostoksen. Mieleeni nousi väkisin myös Nine Inch Nailsin väkevä teos – Head like a hole:

Bow down before the one you serve.
You’re going to get what you deserve.

Unelmien seurakunta

Pohdin tänään millainen olisi unelmien seurakunta ja ajattelin haastaa blogin lukijat, tai sen mitä teistä on vielä jäljellä, mukaan aihetta miettimään. Juuri sopivasti Taloussanomien uudessa blogissa Ville Toivanen osuvasti pyöritteli aamusella ajatusta unelmien autokaupasta.

Lähtemättä sen syvällisempään seurakunnan olemuksen pohdintaan, otan vapauden valita kontekstiksi kristillisen seurakunnan ja määritellä sen Jumalaan uskovien ihmisten yhteisöksi. Mikä on mielestäsi tuon yhteisön olemassaolon oikeutus ja tarkoitus? Tätä on pohdittu tässäkin blogissa jo vuosia sitten, joten ei mennä siihenkään sen syvällisemmin, mutta jotta voimme edes jotenkin keskustella unelmistamme yhdessä, on jokaisen keskusteluun osallistuvan varmasti syytä muutamalla ajatuksella määritellä näkemyksensä seurakunnan merkityksestä.

Onko seurakunta mielestäsi ennen kaikkea kristittyjen viikoittainen kokoontuminen jumaluusoppineen jalkojen juureen ex cathedra -opetuksen äärelle? Vai onko se ennemminkin (dressmann-äänellä:) kaikkien kristittyjen – kaikkina aikoina – kaikkialla – kaikkien kanssa – tapahtuvaa arkista elämää, johon sydämen usko tavalla ja toisella vaikuttaa? Vai jotain ihan muuta?

Olen jo vuosia puhunut aiheesta “seurakunta 2.0” tarkoittaen lähinnä sitä, että vaikka seurakunnan olemus ja -elämän sisältö ei muuttuisikaan vuosien saatossa, on erilaisten toimintatapojen ja kulttuurin muututtava. Voimme varmasti yhdessä nähdä seurakunnan ytimen (1.0 -version) kutakuinkin yhdenmukaisesti, mutta sen käärimisestä nykyaikaiseen pakettiin on jokaisella todennäköisesti erilaisia ajatuksia ja unelmia. Millainen on sinun unelmiesi seurakunta?

Henkilökohtaisesti uskon seurakunnan olevan kaikkea edellä mainittua. Mielestäni jokaviikkoinen yhteenkokoontuminen on upea tapa vahvistaa uskoa, kuulla opetusta Jumalasta ja elämästä, ylistää Jumalaa yhdessä ja jopa kokea aitoa yhteyttä ihmisten kesken. Tuon kokoontumisen tulisi voida olla jokaisen kristityn viikon kohokohta, joka antaa potkua kaikkeen elämään arjen keskellä. Jumalanpalveluksen, tai millä nimellä tuota kohtaamista ikinä kutsutaankaan, ei pitäisi tehdä ihmisten elämää entistä raskaammaksi tai jopa ahdistavammaksi kuin mitä se on, vaan päinvastoin.

Lisäksi kuitenkin kaivataan myös yhteyttä arjessa. Pelkkä peräkkäisissä penkeissä istumalla koettu “niskayhteys” ei varmasti ole aitoa yhteisöllisyyttä. Todelliseen yhteyteen tarvitaan hankalia ihmissuhteita, ärsyttäviä tyyppejä, roppakaupalla erilaisuutta ja vastakkaisia mielipiteitä, erilaisia tulkintoja Jumalasta ja uskosta, hajoavia autoja, kiljuvia lapsia jne. – aitoa hands-on arkea. Vain silloin voimme kokea todellista kohtaamista ja Jumalan armon vaikutusta.

Näillä eväillä keskustelu käyntiin, mistä elementeistä sinun unelmiesi seurakunta koostuu?

Kaikki uusiksi

Kahdeksan ja puolen vuoden pastorinurani päättyy. Aloitin tänään OP Pohjolassa myyntipäällikkönä. En ole menettänyt “kutsumustani” enkä uskoani, mutta olen tullut siihen johtopäätökseen, etten voi elättää perhettäni helluntaipastorin tulotasolla. Enkä ole valmis uhraamaan vaimoa ja lapsia “hengellisen työn” vuoksi. On tullut myös aika antaa illat ja viikonloput perheen yhteiseen elämään seurakunnan sijaan.

Liian moni pieni ja suuri Jumalan palvelija on menettänyt parisuhteensa ja perheensä (tai jopa henkensä) työnsä vuoksi. En usko, että sellainen on koskaan Jumalan mielen mukaista.

Päätös oli toisaalta nopea, mutta toisaalta kuitenkin vuosien ajan kypsynyt. Mitään yhtäkkistä lopullista syytä tai “viimeistä niittiä” ei tullut. Koin vain, että nyt on aika tehdä rohkea päätös vastoin sosiaalisia odotuksia. Uskon koko sydämestäni tämän olleen Jumalan johdatus meidän perheen elämässä.

Kiitos tuesta, myötäelämisestä ja yhteisistä vuosista jokaiselle palkatulle ja vapaaehtoiselle työkaverille! Olette kaikki hyviä tyyppejä ja taidollisia siinä mitä teette. Muistakaa kuitenkin aina, ettette ole Jumalalle arvokkaita tekojenne vaan Hänen tekonsa tähden! Uskossa on kysymys olemisesta, ei tekemisestä. Muistetaan toisiamme rukouksin.

Peace, love & understanding. <3

Eikä siinä vielä kaikki!

Kirkkopäivät: Mitä on johtaminen?

Kirkkopäivien johtajuusseminaarissa hyvää johtamista määriteltiin mm. näin:

Johtaminen on organisaation tavoitteiden saavuttamista edistävää suunnitelmallista ja luovaa ongelmanratkaisutoimintaa —Kai Peltonen, Espoon hiippakunnan dekaani

Johtajuus on tahtotilaa luotsata organisaatiota perustehtävälle uskollisena muuttuvassa toimintaympäristössä kohti asetettuja tavoitteita —Ouri Mattila, Mikkelin hiippakunnan dekaani

Johtaminen on onnistumisen organisointia —Timo Takala, Tampereen seurakuntayhtymän yhteisten työmuotojen johtaja

Oli myös ilo lukea, ettei johtaminen kirkossa ole enää selvästi huonompaa kuin yhteiskunnan muilla aloilla. Toisaalta olen itse sitä mieltä, että seurakunnassa, jos missä, johtamisen pitäisi olla parasta! Minkälaisia kokemuksia sinulla on johtajuudesta seurakunnassa tai kirkossa?

Lue lisää kotimaa24:n blogista.

sähköpaimen

digiaikainen isä

Category Archives for uskonto