Pohdin tänään millainen olisi unelmien seurakunta ja ajattelin haastaa blogin lukijat, tai sen mitä teistä on vielä jäljellä, mukaan aihetta miettimään. Juuri sopivasti Taloussanomien uudessa blogissa Ville Toivanen osuvasti pyöritteli aamusella ajatusta unelmien autokaupasta.
Lähtemättä sen syvällisempään seurakunnan olemuksen pohdintaan, otan vapauden valita kontekstiksi kristillisen seurakunnan ja määritellä sen Jumalaan uskovien ihmisten yhteisöksi. Mikä on mielestäsi tuon yhteisön olemassaolon oikeutus ja tarkoitus? Tätä on pohdittu tässäkin blogissa jo vuosia sitten, joten ei mennä siihenkään sen syvällisemmin, mutta jotta voimme edes jotenkin keskustella unelmistamme yhdessä, on jokaisen keskusteluun osallistuvan varmasti syytä muutamalla ajatuksella määritellä näkemyksensä seurakunnan merkityksestä.
Onko seurakunta mielestäsi ennen kaikkea kristittyjen viikoittainen kokoontuminen jumaluusoppineen jalkojen juureen ex cathedra -opetuksen äärelle? Vai onko se ennemminkin (dressmann-äänellä:) kaikkien kristittyjen – kaikkina aikoina – kaikkialla – kaikkien kanssa – tapahtuvaa arkista elämää, johon sydämen usko tavalla ja toisella vaikuttaa? Vai jotain ihan muuta?
Olen jo vuosia puhunut aiheesta “seurakunta 2.0” tarkoittaen lähinnä sitä, että vaikka seurakunnan olemus ja -elämän sisältö ei muuttuisikaan vuosien saatossa, on erilaisten toimintatapojen ja kulttuurin muututtava. Voimme varmasti yhdessä nähdä seurakunnan ytimen (1.0 -version) kutakuinkin yhdenmukaisesti, mutta sen käärimisestä nykyaikaiseen pakettiin on jokaisella todennäköisesti erilaisia ajatuksia ja unelmia. Millainen on sinun unelmiesi seurakunta?
Henkilökohtaisesti uskon seurakunnan olevan kaikkea edellä mainittua. Mielestäni jokaviikkoinen yhteenkokoontuminen on upea tapa vahvistaa uskoa, kuulla opetusta Jumalasta ja elämästä, ylistää Jumalaa yhdessä ja jopa kokea aitoa yhteyttä ihmisten kesken. Tuon kokoontumisen tulisi voida olla jokaisen kristityn viikon kohokohta, joka antaa potkua kaikkeen elämään arjen keskellä. Jumalanpalveluksen, tai millä nimellä tuota kohtaamista ikinä kutsutaankaan, ei pitäisi tehdä ihmisten elämää entistä raskaammaksi tai jopa ahdistavammaksi kuin mitä se on, vaan päinvastoin.
Lisäksi kuitenkin kaivataan myös yhteyttä arjessa. Pelkkä peräkkäisissä penkeissä istumalla koettu “niskayhteys” ei varmasti ole aitoa yhteisöllisyyttä. Todelliseen yhteyteen tarvitaan hankalia ihmissuhteita, ärsyttäviä tyyppejä, roppakaupalla erilaisuutta ja vastakkaisia mielipiteitä, erilaisia tulkintoja Jumalasta ja uskosta, hajoavia autoja, kiljuvia lapsia jne. – aitoa hands-on arkea. Vain silloin voimme kokea todellista kohtaamista ja Jumalan armon vaikutusta.
Näillä eväillä keskustelu käyntiin, mistä elementeistä sinun unelmiesi seurakunta koostuu?
Tämä on havaittavissa myös seurakuntien keskellä. Missä ovat hengelliset isät ja äidit? Kuka on sinun hengellinen isäsi? Tai kenelle sinä olet hengellinen äiti? Valitettavan usein olemme keskittyneet lähinnä toimintaan, rakenteeseen ja touhuamiseen hengellisen vanhemmuuden kustannuksella.
Aikamme hengellisen johtajuuden keskittyminen 
Erilaiset liikkeet, joita “kukaan ei johda”, rakentuvat yleensä karismaattisen henkilön persoonan ympärille ja varaan. Usein hän on juuri se, joka suurimpaan ääneen julistaa, miten meillä ei ole inhimillistä johtajaa vaan että meitä johtaa itse Jeesus Kristus tai Pyhä Henki. Todellisuudessa hän on itse ryhmänsä johtaja. Eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa. Mutta jos tällaiset henkilöt kuvittelevat ettei heidän itsensä tule myös olla jonkun johdettavina, vaan ovat mielestään tilivelvollisia vain itse Jumalalle, on seurauksena yleensä kaikki lahkon ominaispiirteet täyttävä yhteisö. 
Urbaani unelma
