Ihminen tarvitsee paikan, jota kutsua kodiksi. Kohta kolme viikkoa on asuttu oman katon alla ja asunto on todella tuntunut kodilta alusta asti. Kolme kuukautta “toisten nurkissa” teki tehtävänsä ja arvostus omaa rauhaa, arkea ja elämää kohtaan nousi jälleen itsestäänselvyydestä luksukseksi.
Muutto sujui yllättävän kivuttomasti. Olemme muuttaneet avioliittomme aikana yhdeksän kertaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa turvauduimme oikeaan muuttofirmaan. Lähdimme torstaina Lahteen pakkaamaan tavaroita ja lainalaatikkopino odotti meitä sovitusti ulko-ovella. Sopivan kokoisiin ja tukeviin punaisiin laatikkoihin oli helppo pakata kaikenlaista tavaraa. Olimme varanneet muuttoyhtiön suosituksesta 50 laatikkoa, mutta niitä olisi voinut olla jopa 70. Vaatteet ym. tekstiilit jouduimme sullomaan roskasäkkeihin, mutta onneksi niiden ei tarvinnut olla kauaa pussitettuina. Osan vanhoista huonekaluista haki pois Fidan lähetyskirpputorin noutopalvelu, ja kirjahylly, joka ei mahtunut heidän pakettiautoonsa, sai uuden kodin noin tunnissa facebookiin laitetun kuvan perusteella.
Lauantaina tuli muuttoauto aamukahdeksalta ja kiitos ripeiden apuvoimien, koko omaisuutemme oli ahdettuna noin 70 minuutissa. Vaimon hyvä ystävä jäi vielä tekemään asuntoon loppusiivot, kun suunnistimme kuorman perässä Pohojammaalle. Seuraavat asukkaat saivat vanhan kotimme vielä samana päivänä. Iltapäivällä saavuimme uuden asunnon pihaan ja noin tunnissa oli kalusto sisällä. Parissa päivässä oli suurin osa omalla paikallaan ja uudet sohvat sekä keittiönkalusteet toimitettuina ja koottuina. Ikeasta hain vielä vähän lisää puuhasteltavaa ja pääsiäiseksi koti olikin jo vieraidenkutsuntakunnossa. Edelleen puuttuu verhoja ja osa tauluista vielä hakee paikkaansa, mutta kaikki välttämätön on kutakuinkin paikallaan. Koko perhe taitaa edelleen olla hieman uupunut alkuvuodesta, mutta kunhan lumisade lakkaa ja aurinko alkaa lämmittää, alkaa elämän kevät olla kohdillaan.






Eräänä päivänä erästä iäkästä professoria pyydettiin pitämään luentoa tehokkaasta ajankäytöstä n. 15 hengen ryhmälle, joka koostui suurten Pohjois-Amerikkalaisten yritysten johtajista. Tämä luento oli vain yksi osa päivän tiivistä ohjelmaa, ja professorilla oli vain tunti käytettävänään. Seisoessaan tuon eliittiryhmän edessä, professori tarkasteli jokaista osanottajaa ja sanoi: ‘Teemme pienen testin’.
Sitten hän kaivoi esiin tusinan verran tennispallon kokoisia kiviä, jotka hän laittoi purkkiin yksitellen. Kun purkki oli täynnä, eikä sinne olisi voinut lisätä enää yhtään kiveä, professori katsoi kuulijoitaan ja kysyi: ‘Onko purkki nyt täynnä?’
Hän kaatoi soran varovasti kivien päälle ravistellen hiukan suurta purkkia, jolloin sora valui kivien lomiin, aina purkin pohjalle asti.
‘Hyvä’, sanoi professori kumartuen nostamaan pöydän alta pienen rasian täynnä hiekkaa. Hän kaatoi hiekan suureen purkkiin, jolloin hiekka valui suurempien kivien ja soran jättämiin rakosiin.
Ja kuten kaikki osasivat jo odottaa, professori otti kannullisen vettä, jolla hän täytti suuren purkin ääriään myöten.