Lisäsin viereiseen sivupalkkiin nappuloita, joista voit seurata sähköpaimen-blogia ja minua eri sosiaalisissa medioissa. Olen mukana monessa muussakin, mutta tässä nyt on tällä hetkellä olennaisimmat:
rss — Voit tilata blogin rss-syötteen suoraan suosikkilukijaasi.
facebook — Voit tykätä sähköpaimenen facebook-sivusta, jolloin näet uudet blogikirjoitukset aina facebookin etusivulla. Voit tietenkin olla myös facebook-kaverini.
twitter — Voit seurata minua myös twitterissä,
google+ — google plussassa, jossa olen mukana lähinnä tarkkailijana, tai
linked.in — linkedinissä, jossa verkostoidun työelämän näkökulmasta.
flickr. Joitakin ohimennen nappaamiani valokuvia näet flickrissä.
last.fm. Ja jos olet kiinnostunut kuuntelemastani musiikista, voit tutustua last.fm -sivuuni.
Miksi moinen sosiaaliporno? Hyvä kysymys. En kuvittele olevani niin kiinnostava persoona, että kaikki kansa haluaisi tietää, mitä joululauluja olen tänään kuunnellut enkä kaipaa kipeästi julkisuutta tai mittaa egoani facebook-kavereiden määrällä. Minua on kuitenkin alusta asti kiehtonut internetissä juuri sen mahdollistama verkostoituminen ja avoimuus. En missään nimessä tarkoita, että verkossa pitäisi jakaa koko elämä ja jokainen vessassakäynti, mutta kyllähän sosiaalinen media on mahtava mahdollisuus suhteiden luomiseen ja ylläpitämiseen. Se on myös oiva kanava mielipiteen ilmaisulle ja keskusteluun osallistumiselle.
On tietenkin päivänselvää, ettei facebook-kaveruus tai verkon kautta seurailu ole koskaan sama asia kuin luonnollinen ihmisten välinen kanssakäyminen, mutta eihän se yritäkään sitä olla! Olen väsynyt kuulemaan verkostoista poisjättäytyneiden perusteluita siitä, miten oikeat ystävät ovat niitä, joita näkee oikeasti usein tai joihin pitää yhteyttä esim. puhelimella. Millä perusteella joulukortti tai kännykkä on oikeampi media yhteydenpitoon kuin jokin muu?
En ole tällä hetkellä johtavassa asemassa, mutta aikaisemmin nuorisopastorina ollessani huomasin, miten kätevää eri verkostopalveluiden kautta oli pitää yhteyttä omiin seuraajiin. Kaikki eivät tietenkään niitä käyttäneet, mutta suurin osa kuitenkin. Myös monien vanhojen tuttujen kanssa on päästy uudelleen pitämään yhteyttä, vaikka väliin on jäänyt monta vuotta ilman juuri minkäänlaista kontaktia. Pidän esimerkiksi facebookkia loistavana mahdollisuutena myös avoimesti osoittaa, että kristitty – ja jopa pastori(!) – on ihan tavallinen ihminen, jolla on hyviä ja huonompiakin päiviä. Mielestäni sosiaalinen media parhaimmillaan toimii avoimuutta ja tilivelvollisuutta lisäävänä ja ennalta ehkäisee sädekehänkiillotusta ja pylväspyhimyksellisyyttä.
Voiko elämä verkostoissa olla sitten liiankin avointa? Varmasti voi. Pelottavia esimerkkejä on paljon. On aina hyvä miettiä mitä kaikkea julkisesti voi – ja kannattaa – kertoa ja on tärkeää ymmärtää, että kaikessa jakamisessa on tavallaan kysymys julkaisutoiminnasta. Toisaalta nykyään myös lukijat osaavat pääosin erottaa erilaiset statuspäivitykset vakavammista julkaisuista, joten liian massiivistakaan sensuuria ei kannata ryhtyä harjoittamaan, jos oikeasti haluaa lisätä avoimuutta. On myös hyvä muistaa, että sananvapaudenkaan varjolla ei ketään tule tahallisesti loukata.
Jossain pohdittiin, että entä jos on tulevaisuudessa pyrkimässä vaikkapa presidentiksi, kannattaako silloin päästää nettiin ajatuksiaan ja mielipiteitään, joita voi myöhemmin joutua katumaan? Itse en usko, että kahden vuosikymmenen päästä kukaan enää haluaa koko kansan johtajaksi ihmistä, jonka taustat eivät ole avoimesti esillä sosiaalisessa mediassa.
Mistä tietää, että joku on johtaja? Siitä, että joku seuraa häntä. Ketä sinä seuraat? Kuka seuraa sinua?
Eräänä päivänä erästä iäkästä professoria pyydettiin pitämään luentoa tehokkaasta ajankäytöstä n. 15 hengen ryhmälle, joka koostui suurten Pohjois-Amerikkalaisten yritysten johtajista. Tämä luento oli vain yksi osa päivän tiivistä ohjelmaa, ja professorilla oli vain tunti käytettävänään. Seisoessaan tuon eliittiryhmän edessä, professori tarkasteli jokaista osanottajaa ja sanoi: ‘Teemme pienen testin’.
Sitten hän kaivoi esiin tusinan verran tennispallon kokoisia kiviä, jotka hän laittoi purkkiin yksitellen. Kun purkki oli täynnä, eikä sinne olisi voinut lisätä enää yhtään kiveä, professori katsoi kuulijoitaan ja kysyi: ‘Onko purkki nyt täynnä?’
Hän kaatoi soran varovasti kivien päälle ravistellen hiukan suurta purkkia, jolloin sora valui kivien lomiin, aina purkin pohjalle asti.
‘Hyvä’, sanoi professori kumartuen nostamaan pöydän alta pienen rasian täynnä hiekkaa. Hän kaatoi hiekan suureen purkkiin, jolloin hiekka valui suurempien kivien ja soran jättämiin rakosiin. 
Ja kuten kaikki osasivat jo odottaa, professori otti kannullisen vettä, jolla hän täytti suuren purkin ääriään myöten.
