Tänä vuonna se viimeinkin toteutui! Sain kerrankin itseäni niskasta kiinni ja otin konkreettisen askeleen kohti viisivuotista unelmaani, maratonia. Ilmoittauduin alkuvuodesta lankomiehen innostamana elämäni ensimmäiseen urheilutapahtumaan – HCR:lle puolimaratoniin. Ilmoitin mukaamme myös appiukon, joka on jo aikaisemmin jokusen maratoninkin juossut. Juoksusta on jo muutama viikko aikaa, mutta nyt vasta sain aikaiseksi kirjoittaa tämän valmiiksi.

Viime syksynä jäi lenkkeily ehdottomasti liian vähälle ja talven ensimmäinen seitsemän kilometriä appiukon seurassa tuntui hirvittävältä. Kelien lämmetessä alkoi lenkkeily kuitenkin taas pikkuhiljaa onnistua ja kuntosalillakin sain kevään aikana suht säännöllisesti käytyä. Liian vähäiseksi treenaaminen joka tapauksessa kyllä jäi.

Edustimme muuten kolmea hyvin erilaista lähestymistapaa tapahtumaan valmistautumisessa: appiukko kävi eniten uimassa ja hiihtämässä ja kohotti peruskuntoaan kevään edetessä. Perttu oikeasti treenasi juoksua ja kävi varmasti kaksi kertaa enemmän lenkillä kuin minä. Itse edustin tavoilleni uskollisesti lähinnä välineurheilullista tulokulmaa uusilla kengillä ja sykemittarin laajennuksilla. Edellisestä johtuen odotin puolimaratoniamme pelonsekaisin tuntein. Olen kyllä muutamana kesänä itsekseni juossut parinkymmenen kilometrin lenkin rauhalliseen tahtiin noin kolmeen tuntiin, joten jonkinlainen käsitys matkasta oli, mutta koska tavoitevauhtimme 2:20 oli reilusti alle sen, jännitti juoksu tosissaan.

Edeltävällä viikolla lupailtiin juoksupäivälle säätiedotuksessa kokonaista kolmea lämpöastetta ja rankkaa vesisadetta, jolloin Esa meinasi jo perua koko reissun. Me nuoremmat emme suunnitelleet peruutusta, mutta ei ajatus kylmästä kaatosateesta kyllä mitenkään jännitystä vähentänyt. Onneksi HCR-lauantain lähestyessä sääennusteetkin kehittyivät parempaan suuntaan ja loppuviimein juoksusää ei olisi voinut olla juurikaan parempi. Hieman liikaa saattoi olla vaatetta päällä, koska aurinkoisimmilla pätkillä tuntui olevan todella kuuma, mutta toisaalta varjoisammissa paikoissa olisi saattanut tulla hieman viileää vähemmissä vaatteissa. Päällä oli siis tekninen t-paita ja pitkähiainen juoksupaita sekä ohut juoksutakki ja jalassa pitkät trikoot ja uudenkarheat Asics Gel Kinseit. Aamupäivällä harkitsin vielä pipon pitämistä päässä, mutta onneksi älysin vaihtaa sen viime tingassa lippalakkiin. Muuten olisi kyllä lämpöhalvaus voinut iskeä.

No miten se juoksu sitten kulki? Hämmästyttävän hyvin! Lähdimme tietysti porukan mukana liian kovaa eikä asiaa auttanut se, että käynnistin ilmeisesti sykemittarini juoksusensorin liian myöhään, eikä se näyttänyt juoksun nopeutta koko aikana. Onneksi kilometrietapit oli reitillä näkyvästi merkittynä, joten niistä laskemalla sai ihan hyvän käsityksen etenemisvauhdista. Appiukko karkasi jo alkumetreillä kuin kesälaitumelle ensi kertaa päässyt varsa, mutta muutaman kilometrin jälkeen ymmärsi hidastaa ja Pertun kanssa päästelimmekin sitten hänestä ohi.

Oikeastaan lähes viisitoista kilometriä juoksu sujui suorastaan pelottavan hyvin ja saimmekin ohitella edellä menijöitä jatkuvasti. Ensimmäistä kertaa elämässä sain todellisia kicksejä urheilusta ja se tuntui kyllä koukuttavan hyvältä. Urheilujuoma tuntui tehoavan, ja vaikka vauhti alussa oli liian kova, jaksoi sitä yllättävän hyvin pitää yllä. Viidentoista kohdalla huomasin, että lankomies alkoi hieman jäädä vauhdista ja vastoin järjen ääntä, joka kehotti minuakin hieman hidastamaan, lisäsinkin vielä vähän vauhtia, ja jatkoin matkan tekoa yksikseni. Tai no tungostahan matkalla riitti lähes stadionille saakka, mutta omasta porukasta irtauduin siis lopullisesti. Hyvin nopeasti kuitenkin, noin parin kilometrin jälkeen, huomasin, että nyt alkaa olla omatkin mehut lopussa. Hidastin vauhtia seitsemäntoista kilometrin kohdalla, ja odottelin koko ajan, että kohta sieltä Perttu ja ehkä jopa Esakin saa minut kiinni. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja vaikka kävelin kaikki kolme viimeistä ylämäkeä, tulin kuitenkin meistä ensimmäisenä maaliin. \o/

Lopullinen bruttoaika oli vähän päälle kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia, ja olen siihen kyllä täysin tyytyväinen. Valmistautumiseen, kokemukseen ja kuntoon nähden se ylitti kaikki odotukseni. Hienoa oli myös kokonaista seitsemäntoista sekunnin voitto lankomiehestä ja kymmenen minuutin etumatka appiukkoon nähden. Välineurheilu siis jälleen kerran osoittautui tehokkaaksi valinnaksi. Lenkki-into on kisailujen jälkeen pysynyt ja uusia vermeitäkin on tietenkin taas jo hankittu. Ensi vuonna tavoitellaan kahden tunnin aikaa ja loppukesästä 2013 osallistumme ainakin Pertun kanssa Helsinki City Marathonille. Siellä “nähdään”.