Avainsana-arkisto: seurakunta

Mar 23 2011

Täytyy olla parempi tapa

20111123-211242.jpgSain minäkin isänpäivälahjaksi Steve Jobsin elämänkerran. Mahdottoman paksu kirja (400 ss.), mutta mukaansatempaavasti kirjoitettu. Ensimmäiset sata sivua ehdin viime viikonloppuna lukaista. On se ollut merkillinen mies pienestä pitäen. Huippuälykäs ja suorastaan nerokas, mutta kuten monet kaltaisensa, myös aikamoinen monsteri ihmissuhdeasioissa. On mielenkiintoista, miten harvoin huippuäly ja tunneäly kulkevat käsikkäin.

Minulle on tullut jo ennen kirjan lukemista tärkeäksi Steven eräs kuuluisa lausahdus: “There must be a better way.” — Täytyy olla parempi tapa. Oli kysymys sitten tietokoneen fyysisestä rakenteesta tai sen käytettävyydestä, Apple on löytänyt johtajansa kanssa parempia tapoja tehdä asioita. Monikaan firman tuote ei ole heidän itsensä ensimmäisenä keksimä, mutta Apple onkin keskittynyt tekemään samoja asioita paremmin.

Kuinka usein sinä tyydyt arkipäiväisissä haasteissa tai suuremmissa ongelmissa tavanomaisiin ratkaisuihin? Onko sinulla tapana jäädä mukavuusalueelle ja tehdä asiat totutulla tavalla vain, koska ajattelet, että se vaatii vähemmän ponnistelua? Minä ainakin joudun usein haastamaan itseäni ja omaa tekemistäni – täytyy olla joku parempikin tapa! Osittain on kyse varmasti insinöörimielen kaipuusta optimoida kaikkea mikä liikkuu ja vaarana voi tietysti olla liiankin kuluttava pyrkimys täydellisyyteen kaikessa. On hyvä erottaa asiat, joissa riittävän hyvä on todellakin riittävän hyvä, niistä, jotka voi ja on syytä tehdä paremmin.

Jälleen myös seurakuntaelämässä tähän törmätään erittäin usein. Meillä on edelleen käytössä monia joskus hyväksi havaittuja toimintamuotoja tai keinoja, joiden tekemistä on jatkettu vuosikymmeniä vain, koska kukaan ei ole uskaltanut ottaa vastuuta niiden kehittämisestä tai lopettamisesta toimimattomina. Liian usein kuulee ajatuksia siitä, miten näin on aina ennekin tehty tai miten suuri laiva kääntyy hitaasti ja pienin peräsimen liikkein tai miten pienet varovaiset muutokset johtavat suuriin muutoksiin, mutta se ei ole koko totuus. Oikeasti suuret muutokset vaativat suuria muutoksia! Täytyy olla parempi tapa!!

Mar 11 2011

Excellence-kulttuuria


Toinen näkökulma eiliseen riittävän hyvään on sitten tietysti alisuoriutuminen. Vaikka olisi kykyjä, tietoa ja taitoa suoriutua jostakin tehtävästä työnantajan, opettajan tai jonkun muun instanssin vaatimusten mukaisesti, monet laittavat itse riman paljon alemmas ja kynttilänsä vakan alle. Jos on taipumusta mennä aina siitä, missä aita on matalin, saattaa alisuoriutujalta puuttua kunnianhimoa ja halu pyrkiä eteenpäin. Saattaa olla kyse myös epäonnistumisen pelosta. Viime kädessä alisuoriutuminen kulminoituu varmasti motivaation puutteeseen, mikä asettaa tietenkin suuren haasteen johtajille ja opettajille.

Hämmästyttävän usein tähän törmää myös seurakuntaelämässä. Seurakunnan ei tule tietenkään olla missään nimessä suoritus- tai toimintakeskeinen, mutta jos ylipäänsä halutaan tehdä jotain yhdessä, tarvitaan myös jokaisen panosta. On toki täysin ymmärrettävää, että monelle seurakunnan jumalanpalvelukset ja muut yhteiset kokoontumiset ovat keidas hektisen suorittavan arjen keskellä, eikä itseltä välttämättä löydy enää panoksia eikä haluakaan olla niitä antamassa seurakunnan toimintaan.

Enemmän minua ovat aina hämmästyttäneet ne, jotka haluavat olla mukana tekemässä ja touhuamassa, mutta tekevät sen usein vähän vasemmalla kädellä. Armo ja armollisuus kuuluvat tietenkin ennen kaikkea juuri seurakuntaelämään, mutta minusta jatkuva alisuoriutuminen seurakunnallisessa toiminnassakin on outoa. Luulisi, että Jumalalle, jos kenelle haluttaisiin antaa parasta, sen mukaan kuin on Häneltä saatu kykyjä ja lahjoja palvella. Minua häiritsee suunnattomasti ajatus: kyllä seurakunnalle kelpaa kakkoslaatukin.

Kysymys ei ole siitä, että vain huippusuoritukset tai parhaat esiintyjät saisivat lava-aikaa kristillisissä viihdetilaisuuksissa, vaan siitä, että jokainen haluaisi tehdä parhaansa ja antaa omat lahjansa seurakunnan rakentamiseen. Oli kysymys sitten musiikista, pienryhmän johtamisesta tai portaiden lakaisemisesta. Tällaista excellence-kulttuuria Suomen seurakunnat mielestäni kaipaavat. Mitä mieltä sinä olet?

Mar 7 2011

Kulttuuria seurakunnassa vai seurakunta kulttuurissa

Onko kirkko/seurakunta osa kulttuuria vai kulttuuri osa seurakuntaa? Missä määrin seurakunnan tulisi mukauttaa toimintaansa ja viestinsä kommunikointia ympäröivään kulttuuriin ja milloin taas toimia valtavirrasta poiketen tai jopa täysin vastavirtaan? Tämä liittyy hyvin läheisesti edelleen tuohon toissapäiväiseen aiheeseen, mutta yritetään laajentaa keskustelua pelkästä opetuksesta koko seurakuntaa koskevaksi.

Voiko seurakunnan jumalanpalveluselämään tuoda elementtejä vallitsevasta kulttuurista ja kuinka paljon? Missä menee tuo kuuluisa muuttumisen ja mukautumisen välinen raja? Onko vanha- tai korkea- hyväksyttävämpää kuin popkulttuuri? Kuinka paljon seurakunnan tulisi ottaa kantaa aikamme kulttuurisiin ilmiöihin ja olla muovaamassa kulttuuria sen sijaan, että se muovaa meitä?

Viime maaliskuussa muutamat amerikkalaiset pastorit kokoontuivat keskustelemaan monista kiperistä seurakuntakysymyksistä, tämä mukaan lukien, Elephant Room -tapahtumiin. On ilo seurata, miten välillä täysin päinvastaisen mielipiteen omaavat veljet pystyvät keskustelemaan kasvotusten ja löytämään yhteistä maaperää toisiaan kunnioittaen. Tällaista keskustelukulttuuria soisi näkevänsä Suomessakin. Meillä kun on uskontokeskustelussa useimmiten jääty “Raamattu sanoo näin” ja “hei nyt eletään kuitenkin 2011-luvulla” tyyppiseen täysin joutavaan pseudoargumentointiin ja leimakirveen heilutteluun. Suosittelen katsomaan videon ja toivon myös omaa kommenttiasi aiheeseen. Voisiko seurakunta Suomessa käyttää vaikkapa takavuosien euroviisuvoittaja-hallelujaa omassa tilaisuudessaan?

Mark Driscollin videollakin mainitsema kolmen R:n periaate: reject, receive or redeem voitaisiin suomettaa vaikkapa kolmen V:n periaatteeksi: vastusta, vastaanota tai vapahda. Hylkääminen olisi parempi käännös ensimmäiselle, mutta me toisaalta rakastamme juuri asioiden vastustamista, joten sehän sopii suomalaiseen pirtaan. On siis olemassa niin kulttuurisia, kuin monia muitakin asioita, joihin seurakunta voi suhtautua em. tavoilla.

Selkeät kristinuskon vastaiset harhaopit on parasta hylätä suoralta kädeltä ja niitä tuleekin jopa vastustaa. Toisaalta moni varsinaisen uskonelämän ulkopuolinen asia voidaan ottaa varauksetta mukaan seurakunnan toimintaan, helppona esimerkkinä vaikkapa pihatalkoot. Kolmanteen ryhmään sitten kuuluvat asiat, joita sellaisenaan ei voi omaksua, mutta joita voidaan käyttää hyväksi vaikkapa seurakunnan ulkopuolisten ihmisten tavoittamisessa. Tästä voisi mainita esimerkkinä vaikka Pornoa ja pannukakkuja -tapahtuman tai ehkä vähän epäonnistuneempana yrityksenä Villen mainitseman JesusWeenin.

Miten sinä jakaisit kulttuuria näihin laatikkoihin?

Mar 5 2011

Digitaaliseurakunnan mediajeesus


Helluntaipastori Hyvönen kirjoitti tämän viikon Ristin Voitto -lehdessä (nro 44, 2.11.2011, s. 12-13) kiperästä aiheesta, johon en malta olla ottamatta kantaa. Hän pohti, miten räjähdysmäisesti lisääntynyt median kuluttaminen ja julkkiskulttuuri vaikuttavat tapaamme harjoittaa uskoa ja jopa sen sisältöön. Nykyään on erittäin helppoa elää kristillisenä kuluttajana, koska uskonnollinen viihdetarjonta on laajempaa kuin koskaan. Jokaiselle löytyy omaan korvasyyhyyn sopivan ulkomaisen (lue: amerikkalaisen. Tai David Pawsonin) opetuksia teksti-, ääni- ja videoversioina. Moni ammentaakin nykyään pääosan saamastaan hengellisestä opetuksesta jostakin muualta kuin kotiseurakunnasta.

Myös me (entiset) pastorit innostumme helposti kristillisestä fantasiakirjallisuudesta eli American Dream: nollasta kymmeneentuhanteen -tyyppisistä Jumalan sankareiden menestystarinoista. Perus seurakuntapastorin saarna taistelee kuulijoista siis aika kovassa luokassa. Enää ei riitä, että opetus on riittävän kovaäänistä, mukaansatempaavaa tai teologisesti riittävän syvällistä, vaan se täytyy myös pystyä kommunikoimaan stand up -koomikon elkein. Hyvönen oli ymmärtääkseni huolissaan ennen kaikkea siitä, miten tällainen viihdekulttuurista ammennettu esiintymistyyli ja visuaalisuuden ylikorostus vaikuttaa itse julistuksen sisältöön ja mm. vanhojen kristillisten symboleiden käyttöön.

Itse olen miettinyt myös sitä, miksi kaipaamme erillistä kristillistä viihdettä. Joel Osteen on hauska esiintyjä, mutta Dr. Phil on vielä parempi. Joyce Meyer kiinnostaa monia, mutta Oprah vielä useampia. Tarvitsemmeko kristilliset painokset elämäntapavalmentajista ja keittiöpsykologeista? Vai voisimmeko vain katsoa hyvillä mielin Philiä televisiosta, ja ottaa hänen neuvoistaan sen mikä on hyvää ja kristityn elämään sopivaa? Toisaalta olen myös sitä mieltä, että jumalanpalvelus voisi olla jokaisen osallistujansa viikon kohokohta monilla eri tasoilla. Sen lisäksi, että siellä koetaan Jumalan läsnäoloa ja pyhyyttä, ei haittaisi vaikka kyseessä olisi myös viikon hauskin ja viihdyttävin ja toisaalta myös arkielämän kannalta opettavaisin hetki.

Valitettavasti Esankin artikkeli kuulostaa helposti siltä, että pienituloinen ja hupenevan yleisön omaava pastori kitisee, kun amerikkalaiset isot pojat vievät kaikkien rahat, kaiken suosion ja leikkikaverit. Itse ainakin koin vielä seurakunnassa työskennellessäni, että oli aika vaikeaa opettaa tästä aiheesta uskottavasti, kuulostamatta siltä, että “oikeasti teidän pitää vian jaksaa kuunnella minua ja maksaa minulle palkkaa, vaikka internetissä kaikki onkin paremmin”.

Olen samaa mieltä Hyvösen kanssa siitä, että mikään media ei voi koskaan korvata aitoa yhteisöllisyyttä ja syvällistä kohtaamista, johon paikallisseurakunta ainakin teoriassa antaa loistavat edellytykset. Toisaalta esim. sosiaalinen media on myös huikea mahdollisuus läpinäkyvyyteen ja avoimuuteen. Ehkä yhtenä syynä mediauskonnollisuuden lisääntymiselle valitettavasti on kuitenkin juuri se, että paikallinen seurakunta usein epäonnistuu juuri siinä, mikä voisi olla sen suurin vahvuus ja ensisijainen olemassaolon oikeutus. Jos seurakunta on vain toimintakeskeinen yhden köyhän miehen lavaleijonan esiintymisareena, jossa koetaan ainoastaan niskayhteyttä, ei ole ihme, että kirkkokansa siirtyy digitaalisten jumalanpalvelusten pariin.

Mitä mieltä sinä olet viihdekristillisyydestä ja tähtikulttuurista?

Lok 2 2011

Unelmien seurakunta

Pohdin tänään millainen olisi unelmien seurakunta ja ajattelin haastaa blogin lukijat, tai sen mitä teistä on vielä jäljellä, mukaan aihetta miettimään. Juuri sopivasti Taloussanomien uudessa blogissa Ville Toivanen osuvasti pyöritteli aamusella ajatusta unelmien autokaupasta.

Lähtemättä sen syvällisempään seurakunnan olemuksen pohdintaan, otan vapauden valita kontekstiksi kristillisen seurakunnan ja määritellä sen Jumalaan uskovien ihmisten yhteisöksi. Mikä on mielestäsi tuon yhteisön olemassaolon oikeutus ja tarkoitus? Tätä on pohdittu tässäkin blogissa jo vuosia sitten, joten ei mennä siihenkään sen syvällisemmin, mutta jotta voimme edes jotenkin keskustella unelmistamme yhdessä, on jokaisen keskusteluun osallistuvan varmasti syytä muutamalla ajatuksella määritellä näkemyksensä seurakunnan merkityksestä.

Onko seurakunta mielestäsi ennen kaikkea kristittyjen viikoittainen kokoontuminen jumaluusoppineen jalkojen juureen ex cathedra -opetuksen äärelle? Vai onko se ennemminkin (dressmann-äänellä:) kaikkien kristittyjen – kaikkina aikoina – kaikkialla – kaikkien kanssa – tapahtuvaa arkista elämää, johon sydämen usko tavalla ja toisella vaikuttaa? Vai jotain ihan muuta?

Olen jo vuosia puhunut aiheesta “seurakunta 2.0” tarkoittaen lähinnä sitä, että vaikka seurakunnan olemus ja -elämän sisältö ei muuttuisikaan vuosien saatossa, on erilaisten toimintatapojen ja kulttuurin muututtava. Voimme varmasti yhdessä nähdä seurakunnan ytimen (1.0 -version) kutakuinkin yhdenmukaisesti, mutta sen käärimisestä nykyaikaiseen pakettiin on jokaisella todennäköisesti erilaisia ajatuksia ja unelmia. Millainen on sinun unelmiesi seurakunta?

Henkilökohtaisesti uskon seurakunnan olevan kaikkea edellä mainittua. Mielestäni jokaviikkoinen yhteenkokoontuminen on upea tapa vahvistaa uskoa, kuulla opetusta Jumalasta ja elämästä, ylistää Jumalaa yhdessä ja jopa kokea aitoa yhteyttä ihmisten kesken. Tuon kokoontumisen tulisi voida olla jokaisen kristityn viikon kohokohta, joka antaa potkua kaikkeen elämään arjen keskellä. Jumalanpalveluksen, tai millä nimellä tuota kohtaamista ikinä kutsutaankaan, ei pitäisi tehdä ihmisten elämää entistä raskaammaksi tai jopa ahdistavammaksi kuin mitä se on, vaan päinvastoin.

Lisäksi kuitenkin kaivataan myös yhteyttä arjessa. Pelkkä peräkkäisissä penkeissä istumalla koettu “niskayhteys” ei varmasti ole aitoa yhteisöllisyyttä. Todelliseen yhteyteen tarvitaan hankalia ihmissuhteita, ärsyttäviä tyyppejä, roppakaupalla erilaisuutta ja vastakkaisia mielipiteitä, erilaisia tulkintoja Jumalasta ja uskosta, hajoavia autoja, kiljuvia lapsia jne. – aitoa hands-on arkea. Vain silloin voimme kokea todellista kohtaamista ja Jumalan armon vaikutusta.

Näillä eväillä keskustelu käyntiin, mistä elementeistä sinun unelmiesi seurakunta koostuu?